Satuillaan – yhteisiä satuhetkiä koko perheelle

Tavallisen päivän taika

Nelli makasi eteisen lattialla. Koulu oli alkanut muutama viikko sitten ja nyt oli totuttava uuteen rytmiin, aikaisiin herätyksiin, uusiin asioihin ja sääntöihin.
  – Koulussa on ihan kivaa, Nelli sanoi Vihreälle Ketulle, joka istui Nellin repun päällä. – Mutta siellä on kamalasti uusia juttuja, Nelli jatkoi. – Ja pitää aina herätä aamulla aikaisin, minä olen ihan uuvuttunut! 
    – Uuvuttunut? Kettu ihmetteli ja nuuhki reppua hajamielisesti.
    – Niin, Nelli sanoi tietäväisenä. – Semmoinen joka on uuvuttunut, ja ehkä vähän kyllästetty!
Isä tuli eteiseen ja nosti repun lattialta.    
– Uupunut? Hän kysäisi Nelliltä hymyillen.
– Niin! Nelli hihkaisi ja jäi toistelemaan sanaa uudelleen.
– Eikös koulussa ole alkanut sujua ihan mukavasti, isä sanoi ja veti kengät jalkaansa. Nelli alkoi sitoa kengännauhaansa keskittyneesti.
– On…hän mutisi. 
– Ja luokkakaveritkin on ihan kivoja, isä jatkoi.
– Meillä on kerho, Nelli sanoi innoissaan. 
Ja se oli totta. Hän oli perustanut hienon kerhon kolmen luokkakaverinsa kanssa. 
– Se on taikakerho, Nelli totesi ylpeänä.
Vihreä Kettu tiesi kaiken kerhoista ja koulu oli erinomainen paikka perustaa sellaisia.
    – Eikös se ole ihan kivaa? Isä sanoi. – Ja aikaiset heräämiset ovat välillä tylsiä, mutta niihinkin tottuu. 
Isä alkoi kaivella avaimiaan pöydällä olevasta kiposta ja etsi kännykkäänsä. 
– Oletko nyt pakannut kaikki kirjat ja kynät mukaan? Isä kyseli hajamielisesti.
Niin monta muistettavaa asiaa! Tänään ei ollut liikuntatunteja, mutta Nellillä oli monta muuta muistettavaa asiaa repussaan. Hän avasi reppunsa ja tarkisti vielä kerran. Vihreä Kettu pomppi ympäri seiniä ja kiipesi oven päälle.
    – Mennään jo! Kettu intoili. – Ehkä tänään opitaan jotain uutta vaikka sammakoista! Tai leivänpaahtimista!
Nelli ei ollut ihan varma, opetettiinko kouluissa leivänpaahtimista mitään. Mutta uusia asioita oli kyllä kiva oppia. Nelliä vain harmitti, että välillä piti opetella ihan tylsiäkin asioita.

Isä saattoi Nellin kouluun ja toivotti hyvää koulupäivää. Aamupäivän tunnit sujuivat mukavasti, vaikka opettaja kerran muistuttikin Nelliä viittaamisesta. Nelli oli vähän nolostunut, mutta tilanne meni nopeasti ohi ja hän muisti viitata kunnolla heti seuraavan kysymyksen kohdalla. Kun aamupäivän tunnit olivat loppuneet, Nelli istui ulkona keinuissa ystäviensä kanssa. 
    – Minusta matematiikka on kivointa, Saga sanoi ja keinui korkealle. 
Nelli katseli kuinka Vihreä Kettu pomppi keinujen päällä ja teki voltteja. Nelli otti vauhtia keinussa.
    – On se ihan kivaa, Nelli sanoi. 
    – Minä haluaisin oppia että mitä madot syö, Leo sanoi ja kaiveli maata nurmikon reunassa. – Tai voiko pyörällä ajaa niin kovaa, että nousee ilmaan.
    – Ainakin jos on taikapölyä, Nelli nauroi.
    – Meidän taikakerhossa pitäisi olla myös säännöt, Veeti sanoi. – Vähän niin kuin koulussa on säännöt. 
Kaikki innostuivat tästä. Jostain syystä sääntöjä oli kiva keksiä ja niiden noudattaminen ei ollut niin vaikeaa kun oli itse niitä miettimässä.
– Vain Vihreät Ketut ovat sallittuja, Kettu ehdotti. 
Mutta Veeti kertoi, että heidän komerossaan asui Sininen Kettu, ja kaikkien mielestä sekin saisi tulla mukaan.
    – Vain etanajäätelö on sallittu, Kettu ehdotti, mutta koska muut eivät tienneet mitä hirveää etanajäätelö oli ja Saga tykkäsi lakritsijäätelöstä, olivat kaikki jäätelöt sallittuja.
    – Ihan tyhmät säännöt jos kaikki on sallittua, Kettu tuhahti ja sen korvat lerpahtivat alas mököttävästi. 
– Mököttäminen kielletty! Nelli sanoi, ja kaikki nauroivat. 
Eikä Kettu enää mököttänyt, koska ei halunnut rikkoa kerhon sääntöjä. 

Iltapäivän tunnit koulussa tuntuivat sujahtavan kuin siivillä. Nellistä tuntui että hän oppi tosi paljon, kun mieli oli iloinen. Opettaja antoi heille kotiläksyksi kirjainten harjoittelua. Nelliä mietitytti kuinka monta kirjainta hän osaisi kirjoittaa. Kun koulupäivä oli päättynyt, Nelli käveli Leon ja Sagan kanssa puiston läpi. He asuivat samalla suunnalla ja kulkivat kotimatkat yhdessä. 
    – Kirjainten opettelu on kamalaa! Leo valitti. – Se on vaikeaa ja tylsää, hän jatkoi ja potkaisi maassa lojuvaa kuusenkäpyä. Käpy pomppi tiellä muutaman kerran.
    – Ei se niin kauheaa ole, Nelli aloitti. 
    – Mutta sinä osaat jo lukea! Leo tuhahti. 
Saga katsoi Nelliä. Kaikki olivat hetken hiljaa. 
– Kyllä sinäkin opit, Nelli sanoi sitten.
– Pitää vaan har-joi-tel-la…Saga sanoi iloisesti laulaen ja hypähteli Leon ja Nellin ympärillä. Leo hymähti.
– No ehkä…hän sanoi hiljaa.
– Me autetaan! Nelli hihkaisi. – Taikakerho auttaa! 
– Tarvitaan paljon taikoja! Leo innostui.
– Jos ei opettelu auta, taiotaan kaikki kirjaimet suoraan päähän! Saga nauroi.
Kaikki nauroivat ja juoksivat ympäri puiston nurmikenttiä. Kettu hyppeli polulla heidän edellään ja heilautteli häntäänsä. Sen vihreä turkki hohti iltapäivän auringossa. Puiston toisella laidalla lasten tiet erosivat, ja kaikki menivät koteihinsa.

Ilta-aurinko paistoi keittiöön kun Nelli vielä harjoitteli kirjaimia. Vihreä Kettu kierteli pöydällä ja nuuhki omenanlohkoa. Nelli nappasi yhden lohkon suuhunsa ja katsoi Kettua. 
    – Miltäköhän tuntuisi osata kaikki maailman sanat, Nelli sanoi  mietteliäänä. – Tai tietää kaikki maailman numerot ja asiat!
    – Ei kai sellaiset mahdu kenenkään päähän, Kettu ihmetteli. – Ellei ole ihan valtava pää!
Kettu piti nenästään kiinni ja pullisti päätään suuremmaksi. Nelli nauroi hullunkuriselle näylle.
    – Olisi kauhean paljon helpompaa, jos voisi vaan taikoa asiat päähän, Nelli totesi. – Varsinkin sellaiset jotka on ihan tylsiä opetella.
    – En oikein usko että taikapöly toimii niin, Kettu sanoi ja hyppäsi innoissaan pystyyn. – Mutta kokeillaan!
Nelli juoksi olohuoneen tuttuun oranssiin nojatuoliin. Vihreä Kettu kiipesi sen selkänojalle ja heilautti häntäänsä. Tuoli keikkui niin että Nelliä nauratti, ja heidän ympärilleen levisi sateenkaaren väreissä hehkuva taikapölypilvi. Pilvi kuljetti heidät valtavaan kirjastoon, jossa oli suuret, monen metrin korkuiset puiset kirjahyllyt, jotka pursusivat kirjoja. Keskellä kirjastoa oli suuret kierreportaat, ja taikapilvi kuljetti heidät sen juurelle.
    – Täällä on kaikki maailman tieto! Kettu sanoi. 
He katselivat valtavaa määrää kirjoja.
    – Aika paljon, Nelli sanoi. – Ajattele jos pitää opetella tämä kaikki!
    – No ei kai sitä kenenkään tarvitse tehdä, Kettu mietti. 
    – Niin…Nelli sanoi mietteliäänä. – Ja jos taikoo kaiken päähän suoraan, muistaako sitä sitten enää niitä asioita?
Kettu pullisti päätään hullusti ja heilutteli häntäänsä.
    – En tiedä, Kettu sanoi. – Toimiiko tämä taikominen yhtään?
    – En minä tunne mitään erityistä, Nelli sanoi. – Mistä tietää että tietää enemmän?
Kettu pullisti päätään vieläkin isommaksi.
    – Saattaa pää poksahtaa! Se sanoi hihitellen, ja Nelli nauroi.
Hän tarrasi Kettua hännästä. 
    – Mennään takaisin kotiin, Nelli sanoi. – En halua että pää poksahtaa!
Ja Kettu huiskautti heidät takaisin olohuoneeseen kimaltavan taikapilven keskellä.

Isä kattoi pöytään astioita ja vilkaisi pöydällä auki olevaa kirjainvihkoa.
    – Hei, nämähän on jo tosi hienoja, isä sanoi. – Olet oppinut jo tosi paljon!
Nelli katseli vihkon kirjaimia. 
    – Ensin mietin että mitä jos vaan taikoisi kaikki asiat suoraan päähän, Nelli kertoi. – Mutta pää saattaisi poksahtaa. 
Nelli istui pöydän ääreen ja isä istui häntä vastapäätä.
    – Enkä oikein usko että se toimisi, Nelli pohti.
    – Oppiminen on välillä hankalaa, isä sanoi. – Ja joskus tylsää. Mutta on vain asioita jotka kannattaa oppia.
Nelli nyökytteli. 
    – Mitenkäs koulussa muuten sujui, oletko tutustunut uusiin kavereihin? Isä kyseli.
    – Joo, Nelli sanoi ja mietti. 
Hän oli tutustunut moneen uuteen ystävään, osa oli vielä hiukan etäisiä, osa oli tosi erilaisia ja vähän jännittäviä. Mutta hänellä oli myös uusi kerho! Ja oli aika jännää ajatella, että kohta hän oppisi ihan uusia asioita, joista ei vielä tiennyt yhtään mitään!
     – Milloin sinä opit kaiken? Nelli kysyi isältä.
Isä nauroi.
– En milloinkaan, on aika monta asiaa joita minullakin on vielä opittavana, isä sanoi.
– No kyllä minä sitten ehdin oppimaan kaiken jos noin vanhana voi vielä oppia, Nelli ihmetteli.
– Oppisitkohan menemään hyvissä ajoin nukkumaan, etkä lukisi illalla liian jänniä juttuja? Ei ehkä olisi aamulla niin uuvuttunut olo, isä sanoi virnistäen. 
Hän nousi ylös ja alkoi laittaa iltapalaa. Nelli katseli kirjainvihkoaan. Ehkä oppiminen ei ollutkaan niin tylsää vanhanaikaisella, ei-taikapöly-tavalla.

Nelli näki olohuoneen sohvalla lojuvaa padin. Isä vilkaisi häntä ja hymyili.
–  Nyt voit hyvillä mielin olla padilla vähän aikaa, isä sanoi. – Olet ollut tosi ahkera!
Nelli otti padin ja kellahti sohvalle. Kettu tuli viereen katselemaan.
    – Rakennetaanko me niitä robotteja? Tai poksautellaan karkkeja? Kettu kyseli kiinnostuneena.
    – Eikun minä ajattelin kuunnella jonkun kivan sadun, Nelli sanoi. – Jos se vaikka olisi tosi rentoiluttavaa.
    – Rentoiluttavaa? Kettu ihmetteli ja käpertyi sohvan nurkkaan.
    – Niin, Nelli sanoi hajamielisesti. – Sitten voin laittaa pyyhkeen päähän ja kurkkuja silmille ja olla tosi rentoiluttunut, niin kuin ne on aina ohjelmissa. Se varmasti auttaa oppimaan nopeasti uusia juttuja! 
Nelli napsautti hymyillen padilta tarinan päälle ja nosti jalat ylös selkänojaa vasten. 
    – Olen oikeastaan aika varma siitä, hän totesi iloisesti. Vihreä Kettukin syventyi tarinaan, ja kehräsi tyytyväisenä kuin pieni vihreä pörisevä tyyny.