Satuillaan – yhteisiä satuhetkiä koko perheelle

DNA ja SOS-Lapsikylä haluavat tarjota kaikille perheille yhteisiä satuhetkiä uniikkien sisältöjen parissa ja muistuttaa satujen tärkeydestä lapsen kehityksessä, unohtamatta yhdessä vietetyn ajan merkitystä kiireisen arjen keskellä. Satuillaan yhdessä, koko perheen kanssa! 

NELLI tykkää seikkailuista. Vihreä Kettu tykkää välipaloista, mutta ovat seikkailutkin ihan hauskoja. Nelli tietää, että paras tapa lähteä seikkailuun on istua olohuoneen oranssiin nojatuoliin ja avata kirja. Silloin Vihreä Kettu huiskauttaa hännällään heidän ympärilleen taikapölyä ja klassikkosadut muuttuvat ihan uusiksi tarinoiksi. Seikkailu voi alkaa!

Ajatuksia rohkeudesta ja oivalluksia elämästä 

HEI sinulle lapsi,
mikä on lempisatusi?  Miksi se on mielestäsi niin hyvä? Satumaailma on paikka, jossa voi tapahtua mitä vain.

ENTÄ sinä aikuinen, 
muistatko vielä, kun sinulle luettiin satuja? Sen, miltä tuntui kuunnella niitä aina uudestaan ja uudestaan, jännityksen katoamatta. Satuhetket tuovat mieleen monia muistoja: pieniä väläyksiä menneestä, naurua – tuoksujakin. 

NÄILTÄ sivuilta löydät modernisoituja versioita klassikkosaduista niin podcasteina kuin tekstinäkin – ja voit myös itse heittäytyä kertojan rooliin. Kaikissa saduissa seikkailee kuusivuotias Nelli sekä maaginen Vihreä Kettu. Nämä modernisoidut klassikkosadut tarjoavat ajatuksia rohkeudesta ja oivalluksia elämän tärkeistä asioista.  Satujen modernisoinnin on tehnyt lastenkirjailija Nora Surojegin.

SADUT ovat arjen aarteita ja mielikuvitus on rikkauksista kirkkain – nauttikaa niistä yhdessä! 

Ensimmäinen satu julkaistaan 5. elokuuta ja tästä eteenpäin joka viikon maanantaina ilmestyy uusi satu. DNA ja SOS-Lapsikylä toivottavat valloittavia ja rentouttavia koko perheen satuhetkiä!

Ruma ankanpoikanen

Seikkailussaan Nelli ja Kettu ovat kysymysten äärellä, joita moni kohtaa elämässään: onko ulkonäöllä väliä? Entä millainen on ruma ankanpoikanen – onko sellaista olemassakaan?

– Ru-ma an-kan-poi-ka-nen, Kettu tavasi kirjan kannesta.
– Eikö ole outo nimi, Nelli sanoi. – En ole ikinä nähnyt rumaa ankkaa!

Hän avasi kirjan ja katsoi Vihreää Kettua. Vihreä Kettu tiesi kuin taikaiskusta, mitä nyt oli tehtävä. 
 

Pinokkio

Nelli ja Kettu tutustuvat kiehtovaan puiseen nukkeen, joka on kuin oikea poika. Yhdessä he oppivat totuuden ja valheiden voiman ja oivaltavat tärkeitä asioita arjesta.

– Tämä näyttää hassulta! Nelli sanoi. 
– Miksiköhän tuolla on noin pitkä nenä?
– Ehkä se on nenäapina, Kettu ehdotti. 
 –Tai nokkasiili!
– No ei ole, Nelli nauroi ja avasi kirjan.
– Mennään katsomaan, Kettu totesi ja huiskutti hännällään taikapölyä ilmaan.
 

Minkä sadun valitset tänään?

 

Julkaisemme tässä joka viikko uuden sadun sekä luettavassa että kuunneltavassa muodossa. Valitse luettava satu välilehdiltä tai kuuntele sadut alta.

 

Kuuntele sadut:

 

Satujen inspiraation lähteenä on ollut jokin näistä, vanhoista tutuista klassikkosaduista:

  • Ruma ankanpoikanen: Den grimme ælling, Hans Christian Andersen, 1843
  • Hölmöläiset: Suullinen kansanperinne, Zachris Topelius, Maamme, 1875
  • Kaunotar ja hirviö: La Belle et la Bête, Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuve, 1740
  • Kolme pientä porsasta: The Three Little Pigs, James Halliwell-Phillipps, Joseph Jacobs, 1890
  • Pieni merenneito: Den lille havfrue, Hans Christian Andersen, 1837
  • Pinokkio: Le avventure di Pinocchio, La storia di un burattino, Carlo Collodi, 1881
  • Tulitikkutyttö: Den Lille Pige med Svovlstikkerne, Hans Christian Andersen, 1845
  • Peter Pan: Peter Pan, J. M. Barrie, 1904 & 1911

Voit kuunnella sadut myös Spotifyn, Apple Podcastin tai Suplan kautta.

 

 

 

Nellin ja Vihreän Ketun satuseikkailu: Ruma ankanpoikanen

Vihreä Kettu odotti oranssin nojatuolin selkänojalla. Se olisi halunnut välipalaa, mutta siihen ei ollut nyt aikaa, seikkailu odotti aivan kulman takana. Nelli kiirehti olohuoneeseen ja hypähti nojatuoliin. Kirjastosta oli taas löytynyt uusi aarre jonka Nelli kaivoi pienestä repustaan.

– Ru-ma an-kan-poi-ka-nen, Kettu tavasi kirjan kannesta.
– Eikö ole outo nimi, Nelli sanoi. – En ole ikinä nähnyt rumaa ankkaa!
Hän avasi kirjan ja katsoi Vihreää Kettua. 
– Mennäänkö nyt heti?  
Kettu nyökkäsi ja pörhisti tyytyväisenä turkkiaan. Se huiskautti vihreällä hännällään taikapölyä ilmaan. Pian heidän ympärillään oli suuri kimaltava pilvi, joka nosti nojatuolin ilmaan, heilutteli sitä hetken hullunkurisesti ja tupsautti sen lopulta pehmeästi satumaailmaan. Nelliä nauratti. Kettu myhäili tyytyväisenä. Pilvi hälveni, ja heidän eteensä avautui vehreä maalaismaisema, josta seikkailu saattoi alkaa.

Nelli ja Kettu kävelivät niityn poikki. Aurinko paistoi. Kaikkialla oli tuoksuvia kukkia ja iloisia lintuja, pörriäisiä ja sammakoita. Puiden ja suurten heinien suojassa oli ankkaemo pesässään. Se oli hautonut muniaan jo pitkään ja toivoi, että poikaset kuoriutuisivat pian. 
Nelli ja Kettu hiipivät lähemmäs. 
    – Onko ne rumat ankat suuria vai pieniä? Kettu kysyi hiljaa. – Pyöreitä tai kulmikkaita tai puikulaisia? Tai läpinäkyviä tai raidallisia? 
    – Mutta ei sellaiset ankat ole rumia, Nelli ihmetteli. – Mieti nyt, hopeinen pyörylä ankka jolla on iso hattu ja sukat, sehän olisi tosi hieno.
    
Juuri silloin ankkaemo havahtui, ja yksi toisensa jälkeen munat rasahtelivat rikki. Pieniä keltaisia ankanpoikasia putkahteli munista toinen toisensa jälkeen. 
Rannasta vaappui toinen ankka tervehtimään ankkaemoa.
    – Kylläpä on kauniita poikasia, ankka sanoi.
    – Mutta yksi ei vain tahdo kuoriutua, ankkaemo totesi. – Tuo kaikkein suurin.
Toinen ankka kumartui tarkastelemaan munaa.
    – Sepäs saattaakin olla kalkkunan muna! Sinuna jättäisin sen hautomatta, eiväthän kalkkunat osaa edes uida, se tokaisi ja jatkoi matkaansa. 
Ankkaemo ei kuitenkaan luovuttanut vaan hautoi vielä hetken aikaa. Vihdoin suuresta munasta kuului ritinää ja rasahtelua, ja poikanen kuoriutui. 
Ankkaemo ja toiset poikaset katsoivat sitä. Nelli ja Kettu katsoivat sitä. Poikanen oli suuri ja harmaa, ihan erilainen kuin muut poikaset. 
    – Voi hyvänen aika minkä näköinen sinä olet! Ankkaemo huudahti. – Mutta et sinä ainakaan kalkkuna ole, toivottavasti osaat kuitenkin uida!
    – Mutta eihän tuo ole ruma, Nelli kuiskasi Ketulle. – Emo on ihan pöllö.
Kettu tirskui, muttei sanonut mitään.

Nelli ja Kettu seurasivat ankkoja piilosta jonkin aikaa. Kettu taikoi heidät nopeasti muutaman päivän päähän, jolloin kaikki ankanpoikaset olivat jo oppineet uimaan. Ruma ankanpoikanen osasi uida kauniisti ja ryhdikkäästi, mutta koska se oli paljon suurempi ja erikoisempi kuin muut, sitä kiusattiin jatkuvasti. Se oli iloinen ja äänekäs, mutta koska se kuulosti erilaiselta, toiset ankat haukkuivat sitä. Nelli pyysi, että Kettu veisi heitä tarinassa vielä hiukan eteenpäin ja toivoi, että muut ankat olisivat nähneet kuinka kurjasti ne käyttäytyivät.  

Rannalla oli nyt useita ankkoja ja muutamia kalkkunoita. Kukaan niistä ei välittänyt Nellistä. Kettu oli kutistunut pikkuruiseksi ja kurkisteli salaa Nellin taskusta. 
– Näkeekö kukaan meitä? Nelli kuiskasi.
– Ainoastaan silloin kun pidät hännästäni kiinni, Kettu vastasi. – Mutta varovasti, ettet litistä sitä! 
Ruma ankanpoikanen seisoi kaikkien edessä pää kumarassa. Se näytti surulliselta ja Nelli kuuli, kuinka rumasti muut ankat puhuivat siitä. 
    – Kylläpä se on iso ja ruma! eräs ankka sanoi.
    – Ihan vääränlainen. Ei tuollaista viitsi katsella! tokaisi nyrpeä kalkkuna.
Kettu kuiskasi Nellille: – Kyllähän se on ihan erinäköinen kuin muut.
    – Entäs sitten? Nelli puuskahti. – Sinäkin olet ihan erilainen kuin minä. Mitä väliä sillä muka on?
Nelli olisi halunnut mennä puolustamaan ankanpoikasta, mutta suuret kalkkunat näyttivät pelottavilta. Nelli ja Kettu seurasivat ankkojen vaappumista takaisin lammelle.

Lammella kaikki  kiusasivat ja sättivät rumaa ankanpoikasta. Ne purivat, tönivät ja pilkkasivat sitä. Kun rannalla loikoileva sisiliskokin sähähti sille, ankanpoikaraukka sai tarpeekseen ja päätti karata kauas pois. Se pyrähti lammen reunalla kasvavaan kaislikkoon ja juoksi niin kovaa kuin pääsi kauas niityn reunaa kohti. Nelli ryntäsi perään ja tarrasi Kettua voimakkaasti hännästä. Kaikki säikähtivät Nellin nähdessään.
    – Toisia ei saa kiusata! Nelli huusi niille suutuksissaan ja juoksi ankanpoikasen perään.

Ankanpoikanen juoksi ja juoksi. Se ohitti suuria pitkäkaulaisia hanhia, jotka kaikki lehahtivat lentoon ankanpoikasen nähdessään. 
    – Olen niin ruma etten kelpaa kenellekään! Ankanpoikanen huusi.
Niityn reunalla oli komea talo, jonka aidalla istui suuri ja pullea kissa. Ankanpoikanen kiljaisi kissan nähdessään, mutta kissa vain sähähti ja hyppäsi kivelle päivää paistattelemaan. 
    – Olen niin ruma etten kelpaa edes kissanruoaksi! Ankanpoikanen huusi ja jatkoi juoksuaan. 
Se oli niin poissa tolaltaan että juoksi niityn yli ja pysähtyi vasta kun tuli suuren tuulisen järven rantaan. Väsyneenä se katsoi kuvajaistaan järven pinnalta. Vesi väreili ja pyöri, ja ankanpoikasen kuva näytti vääristyneeltä ja kammottavalta. Ankanpoikanen katsoi sitä murheellisena.
    – Ei ihme ettei minusta kukaan välitä. Olenhan minä aivan kauhean ruma.
Hiljaa niiskuttaen se jäi yksin järvelle.

Nelli ja Kettu olivat koittaneet pysyä ankanpoikasen perässä, mutta se oli juossut niin kovaa, etteivät he enää saaneet sitä kiinni. Nelliä harmitti. 
    – Miksi ne toiset ankat olivat niin ilkeitä? Nelli kysyi Ketulta.
    – En minä tiedä, Kettu vastasi. – Ehkä niillä on päässä pelkkää perunamuusia.
    – Sinun täytyy viedä meidät ankanpojan luo! Nelli käski Kettua. – Se tarvitsee nyt kaveria.
Kettu heilautti taikapölyä ilmaan, ja pian he olivat järven rannalla. Mutta nyt kaunis kesäinen ilma oli muuttunut kylmäksi ja harmaaksi talvipäiväksi, ja taivaalta satoi lunta.
    – Mitä tapahtui? Nelli sanoi hätääntyneenä ja etsi katseellaan ankanpoikasta. – Nyt sitä ei löydy varmasti mistään!
Mutta Kettu oli taas ison ketun kokoinen. Se juoksi lumista rantaa pitkin ja pysähtyi harmaan mytyn eteen. Nelli seurasi perästä. Rantakaislikon edessä nökötti ruma ankanpoikanen, joka oli jäätynyt järveen kiinni. Nelli rikkoi varovasti jäätä ja Kettu kiskoi ankanpoikasen rantaan. 
– Onneksi se on elossa! Nelli sanoi.
Mutta lumi tuiskusi, eikä ankanpoikanen näyttänyt virkoamisen merkkejä. Nelli otti Kettua hännänpäästä kiinni ja koitti lämmittää käsillään poikasta.Se oli kasvanut, mutta sen harmaa höyhenpeite oli edelleen ohut ja untuvainen. 
Silloin Kettu huiskautti taikapölyä ilmaan. Sen vihreä turkki alkoi pörhistyä ja paisua, se kasvoi ja kasvoi ja oli pian suuri kuin norsu. Se käpertyi pehmeästi Nellin ja ankanpoikasen ympärille kuin suureksi pesäksi. Sen paksu turkki lämmitti niin, että ankanpoikanen virkosi hetkessä. Ketun hohtavat silmät valaisivat lämpimässä pesässä, mutta näky oli niin outo, että ankanpoikanen säikähti herätessään.
    – Älkää syökö minua! Se huudahti, mutta painoi samalla päänsä alas. – Tai samapa tuo. Olen niin ruma ettei sillä ole väliä.
    – Höpö höpö, Nelli sanoi. – Sinussa ei ole mitään vikaa!
Ankanpoikanen häkeltyi ja suoristi itsensä.
    – Mutta minähän olen ihan kamalan ruma, se sanoi ja katsoi kummastellen Nelliä ja suurta omituista Kettua.
    – Et minusta, Nelli sanoi. Hän odotti hetken ja tönäisi Kettua. 
    – Etkä minusta! Kettu ymmärsi jatkaa.
    – Sinä olet hyvä noin, Nelli totesi iloisena. – Ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia. 
    – Minä olen paljon vihreämpi kuin useimmat muut ketut, Kettu sanoi ylpeästi. 
Ankanpoikanen piristyi hiukan. 
    – Sitä paitsi ne ankat olivat ilkeitä ja ilkeys on aina kamalan rumaa, Nelli sanoi. –  Ja ilkeillä ankoilla on päässä perunamuusia!
– Ja haisevia tatteja! Kettu jatkoi.
– Ja ankeriaanpäitä! Ankanpoikanen totesi innoissaan  ja Nelli nauroi niin että ankanpoikanenkin alkoi hihittää. 
– Ehkä minä olen ihan hyvä näin, se sanoi.
– Tai ehkä sinä olet paras noin, Nelli jatkoi ja kaikki olivat samaa mieltä.

Pian Kettu huiskautti hännällään pesän auki. Aurinko paistoi taas ja keväiset kukat tuoksuivat. Ankanpoikanen ui iloisena rantaveteen ja vilkutti Nellille ja Ketulle hyvästiksi. Nelli päästi Ketun hännästä irti. Ankkaemo poikasineen ui järvellä. Nähdessään ankanpoikasen, ne syöksähtivät kaikki huojentuneena sen luo. 
    – Olemme etsineet sinua kaikkialta! Emo huudahti ja levitti siipensä syleilyyn. Keltaiset poikaset mutisivat anteeksipyyntöjään ja näyttivät katuvaisilta. Ankanpoikanen rutisti emoaan. Se oli helpottunut ja iloinen. Nelli katseli sitä ja mietti, minkälainen siitä kasvaisi isona. Ehkei se koskaan ollutkaan ruma ankanpoikanen.
– Nyt pitää lähteä, Kettu sanoi ja venytteli. – Kauhea nälkä.
Rantaan ilmestyi oranssi nojatuoli ja pian Nelli ja Kettu kiitivät takaisin kotiin taikapilven keskellä.
      * * *
    – Tulepas Nelli iltapalalle, isä huikkasi keittiöstä.
Nelli hypähteli iloisena keittiöön ja istuutui pöytään. Vihreä Kettu kierteli keittiön kaappien päällä ja kuolasi nälissään jääkaapin oveen ennen kuin sai iltapalaa. 
    – Luetaanko joku satu ennen nukkumaanmenoa? Isä kysyi.
Nelli nyökkäsi innoissaan.
    – Minä tiedän hyvän sadun! Nelli sanoi. – voin kertoa sen sinulle, mutta se on aika jännä! Se kertoo kivasta ankanpoikasesta joka ei oikeasti ollutkaan ruma.
– En malta odottaa, isä sanoi hymyillen.    
 

Nellin ja Vihreän Ketun satuseikkailu: Pinokkio

Eteisen lattialla oli leluja hujan hajan. Isä kurkisti olohuoneeseen.
    – Nelli, siivoapa lelut pois eteisestä. Joku kompastuu niihin vielä.
Nelli väritti värityskirjan mulkosilmäistä sammakkoa violetiksi olohuoneen lattialla.
    – Ihan kohta, hän sanoi.
    – Tänään, Nelli, isä jatkoi topakasti. – Aamulla mennään ostamaan tarvikkeita eskariin. Eteinen siistiksi sitä ennen.
Nelliä ei huvittanut. Eikä esikoulukaan kuulostanut niin kivalta. Hän jatkoi värittämistä, kunnes Vihreä Kettu alkoi hyppiä värityskirjan ympärillä.
    – Seikkaillaan, Kettu intoili ja pyöri ympyrää. – Hae uusi kirja, en jaksa odottaa enää!
Nellistä seikkailu oli aina hauskaa. Hän heitti kynän kädestään ja pomppasi oranssiin nojatuoliin. Tuolilla odotti jo uusi kirja, jonka kannessa oli puinen pitkänenäinen nukke. 
    – Tämä näyttää hassulta! Nelli sanoi. – Miksiköhän tuolla on noin pitkä nenä?
    – Ehkä se on nenäapina, Kettu ehdotti.  –Tai nokkasiili!
    – No ei ole, Nelli nauroi ja avasi kirjan.
    – Mennään katsomaan, Kettu totesi ja huiskutti hännällään taikapölyä ilmaan. Taikapöly kimalteli ja säihkyi heidän ympärillään, nosti nojatuolin ilmaan ja heiluen höykytti heidät taikapilven keskellä satumaailmaan.

He saapuivat kylään, jossa näkyi hevosvankkureita, pitkissä hameissa kulkevia naisia sekä hattupäisiä miehiä. Pienestä puusepän verstaasta kuului nakuttelua. He kävelivät sisään.
    – Täällä on vanhanaikaista, Kettu totes ja tassutteli sahanpuruissa. – Ei edes sähköä.
Verstaassa istui vanha mies joka veisteli suurta puupölkkyä. Mutta äkkiä pölkky alkoi nauraa.
    – Hihii, älä kutita vatsaani! Se huudahti.
Nelli ja Kettu katsoivat pölkkyä kummissaan, ja puuseppä oli yhtä hämmästynyt.
    – Mikä kumman pölkky sinä lienetkään, seppä sanoi. – Minäpä teen sinusta hienon nuken!
Ja niin puuseppä veisteli pölkystä nuken, joka oli kuin pieni lapsi. Nukella oli kapeat koivet, joita se alkoi heilutella. Sen nenä oli pieni ja suu leveä, ja se nauroi ja näytti puusepälle kieltä. 
Puuseppä nosti nuken lattialle. 
    – Annan sinulle nimeksi Pinokkio, hän sanoi. – Opetan sinulle kaiken minkä osaan, ja olet kuin oikea lapsi!
Pinokkio huojui uusilla jaloillaan ja kikatti. Äkkiä se ryntäsi avonaisesta ovesta ulos kylän vilinään! Pinokkio pomppi ja kompuroi hullunkurisesti ja kyläläiset naureskelivat sille. Puuseppä komensi topakasti Pinokkiota palaamaan takaisin. Pinokkio heittäytyi maahan ja voivotteli ja valitteli suureen ääneen. Kyläläiset katsoivat sitä kummissaan. 
– Minulla on niin kurjaa, Pinokkio valitteli. – Minua pidetään vain laatikossa pimeässä! Pinokkion nenä nytkähti ja piteni aivan aavistuksen. Pinokkio säikähti. Samalla puuseppä nappasi Pinokkion syliinsä ja vei sen kotiinsa hiukan häpeillen.
Nelli ja Kettu seurasivat perässä. 
    – Näitkö? Kettu sanoi. – Nenä kasvoi!
Nelli nyökkäsi.
    – Se kasvoi kun Pinokkio valitti. Mitähän se tarkoittaa? 
    – Ainakaan se ei ollut totta. Kettu totesi. – Ei sitä pidetä laatikossa. Pinokkio valehteli!

Puusepän koti oli verstaan yläkerrassa. Se oli pieni ja vaatimaton koti, mutta puuseppä antoi Pinokkiolle oman pienen sängyn tuvan nurkasta. 
– Huomenna menet kouluun, niin kuin oikeat lapset, puuseppä sanoi ylpeästi. – Minä teen sinulle paidan ja housut ihan itse. 
Hän istui keittiön tuolille ja alkoi ommella vaatteita iloisesti hyräillen. 

Pinokkio heittäytyi sänkyynsä ja puheli itsekseen.
    – En minä halua mennä kouluun. Haluan vain juosta ja leikkiä ja syödä ja makoilla!
Minä olen maailman viisain jo valmiiksi!
Pinokkion nenä venähti hiukan pidemmäksi. Seinältä kuului pientä siritystä ja naureskelua. Nelli ja Kettu menivät lähemmäs, ja näkivät pienen sirkan naureskelemassa Pinokkiolle.
    – Kuka sinä olet? Pinokkio huudahti.
Sirkka hyppäsi Pinokkion nenälle.
    –  Etkös ole taikasirkkaa ennen nähnyt? Sirkka totesi. – Ja tiesitkös Pinokkio, että jos ei käy koulua, muuttuu aasiksi? 
Pinokkio tuhahti ja huitaisi sirkan nenältään. Sirkka lensi kaaressa lattialle. 
    – Pöh! Pinokkio huusi. – Minä teen mitä haluan! 
    – Mutta tuollainen puupää ei koskaan voi muuttua oikeaksi lapseksi, sirkka sanoi, jatkoi matkaansa sängyn alle ja naureskeli mennessään. Nelli katsoi Kettua.
    – Onko se totta? Nelli kysyi.– Muuttuuko aasiksi jos ei mene kouluun?
    – En minä tiedä, Kettu totesi. – Aasithan on aika hauskoja, isot korvat ja kaikkea. 
Mutta Nelli ei halunnut olla aasi.
    – Mennään eteenpäin, Kettu sanoi ja heilautti taikapölyä hännällään. 

Oli aamu. Puuseppä tuli Pinokkion luokse ja ojensi sille vaatteet sekä uuden hienon aapisen.
    – Mistä sinä sait tämän? Pinokkio kysyi hämmästellen.
    – Minä myin takkini ja ostin niillä rahoilla sinulle kirjan, puuseppä sanoi. – Nyt voit mennä kouluun!
Nelli ja Kettu kulkivat Pinokkion perässä koulumatkalla. Teatterin kohdalla Pinokkio kuitenkin pysähtyi. Sisältä kuului rummutusta ja iloista naurua.
    – Tuo kuulostaa hauskalta! Pinokkio totesi. – Paljon hauskemmalta kuin koulu. Kai sinne kouluun voi huomennakin mennä! 
Pinokkio myi pois aapisensa, että saisi rahaa pääsylippuun. Mutta teatterissa sitä alkoi harmittaa ja hävettää, että oli myynyt kirjan. Se alkoi itkeä vollottaa suureen ääneen. Teatterin johtaja sääli sitä niin kovasti, että antoi Pinokkiolle viisi kultarahaa.
Riemastunut Pinokkio ampaisi kohti kotia Nelli ja Kettu perässään.

Kadulla vastaan tuli sokea kissa ja ontuva viekas koira. 
    – Minnekäs matka? Koira kysyi. 
    – Kotiin! Pinokkio hihkaisi. – Vien rahoja puusepälle, hän tulee varmasti iloiseksi!
    – Niinkö, koira totesi. – Kuinka monta rahaa sinulla on?
    – Viisi! Pinokkio sanoi.
    – Ai niin vähän, koira totesi. – Eikö olisi kivempi viedä monta sataa kultarahaa?
Nelli ja Kettu katsoivat toisiaan. Pinokkio pysähtyi.
    – Mistä minä niin monta rahaa saisin?
Kissa virnisti.
    – Me tiedämme paikan mihin voi istuttaa rahapuun, josta tulee moninkertainen määrä rahoja!
Pinokkion silmät suurenivat. 
    – Kun hautaat tuonne pellolle suuren kiven viereen rahasi ja menet hetkeksi pois, puu kasvaa ja kukkii monilla sadoilla kultarahoilla! Kissa jatkoi virnistellen. – Eikö siinä olisi hienompi lahja puusepälle? 
Kissa ja koira osoittivat suuren kiven aivan lähipellon vieressä ja Pinokkio juoksi sinne riemuissaan. Nelli katsoi kulmat kurtussa Vihreään Kettuun ja tarttui sitä hännästä, jotta tulisi näkyväksi. He menivät Pinokkion luo.

    – Älä usko heitä, Nelli sanoi Pinokkiolle, joka kaivoi kuoppaa. – Tuollaisia kultarahapuita ei ole olemassa, he yrittävät huijata sinua!
Pinokkio peitteli rahat kuoppaan ja jatkoi matkaa kotiin päin.
    – Mutta satamäärä kolikoita on paljon hienompaa kuin viisi! Kyllä sen täytyy olla totta!
    
Kettu huiskautti häntäänsä ja taikoi Pinokkion näkymättömäksi. Nelli päästi hännästä irti ja he kaikki olivat näkymättömiä yhdessä. 
    – Katso, Nelli sanoi Pinokkiolle ja osoitti rahakätköä. Kissa ja koira, jotka eivät olleetkaan sokeita tai ontuvia, juoksivat rahojen luo ja kaivoivat ne maasta. Naureskellen he heittivät rahat omaan laukkuunsa ja juoksivat takaisin kylälle.
Pinokkio katsoi heidän peräänsä.
    – Mitä minä nyt teen? Se voivotteli. – Minun täytyy sanoa puusepälle että olin koko ajan koulussa!
Pinokkion nenä venähti muutaman sentin pidemmäksi. 
    – Tai jos minä sanon että lentävä myyrä vei aapiseni! Tai vedenpaisumus iski kouluun! Tai haisunäätähyökkäys!
Ja taas Pinokkion nenä kasvoi. Pinokkio huusi valheita toisensa perään, ja nenä vain kasvoi ja kasvoi, kunnes se oli pitkä kuin lipputanko. Pinokkion pää notkahti nenän painosta maahan.
    – Me autamme sinua, mutta sinun täytyy kertoa puusepälle totuus, Nelli sanoi.
Pinokkio myöntyi surkeana.
Kettu taikoi heidät kaikki puusepän kotiin. Pinokkio oli taas näkyvä, ja kertoi hämmästyneelle puusepälle kaiken. Puuseppä nakutteli Pinokkion nenän takaisin pieneksi.
    – Onneksi sinulle ei sattunut mitään, puuseppä sanoi. – Se on kaikkein tärkeintä, kaikki muu järjestyy kyllä.
Pinokkio painoi päänsä häpeillen alas ja lupasi olla kuin oikea lapsi tästä lähtien. 

Nelli ja Kettu seurasivat kuinka Pinokkio piti lupauksensa. Se alkoi käydä koulua, auttaa puuseppää ja jopa jutella taikasirkalle kiltimmin. 
– Kun jatkat noin, sinunlaisesi puupää saattaa sittenkin muuttua oikeaksi lapseksi, sirkka totesi iloisesti, ja Pinokkio nauroi onnellisena.

                        ***
Nelli sulki kirjan.
    – No mitä nyt? Kettu kysyi taikapilven hälvettyä ympäriltä. – Muuttuiko Pinokkio lapseksi vai aasiksi?
    – Ei ainakaan aasiksi, Nelli sanoi. – Enkä muuten minäkään.
Nelli laittoi kirjan takaisin hyllyyn ja meni siivoamaan eteisestä leluja pois. Isä tuli auttamaan.
    – Eskarissa on varmaan ihan kivaa, isä sanoi. – Uusia kavereita ja uusia juttuja opittavana.
    – Kyllä minä tiedän, Nelli sanoi ja mietti hetken. – Eikä se haittaa vaikka joku olisi aasi tai puupää tai lentävä myyrä. Koska me ollaan kaikki yhdessä siellä, niin kuin oikeat lapset.
    – No se on aivan totta, isä sanoi. 
Nelli kokeili nenäänsä, joka oli ihan saman kokoinen kuin aina ennenkin.
    – Niin on! Hän totesi riemuiten.