Satuillaan – yhteisiä satuhetkiä koko perheelle

DNA ja SOS-Lapsikylä haluavat tarjota kaikille perheille yhteisiä satuhetkiä uniikkien sisältöjen parissa ja muistuttaa satujen tärkeydestä lapsen kehityksessä, unohtamatta yhdessä vietetyn ajan merkitystä kiireisen arjen keskellä. Satuillaan yhdessä, koko perheen kanssa! 

NELLI tykkää seikkailuista. Vihreä Kettu tykkää välipaloista, mutta ovat seikkailutkin ihan hauskoja. Nelli tietää, että paras tapa lähteä seikkailuun on istua olohuoneen oranssiin nojatuoliin ja avata kirja. Silloin Vihreä Kettu huiskauttaa hännällään heidän ympärilleen taikapölyä ja klassikkosadut muuttuvat ihan uusiksi tarinoiksi. Seikkailu voi alkaa!

Ajatuksia rohkeudesta ja oivalluksia elämästä 

HEI sinulle lapsi,
mikä on lempisatusi?  Miksi se on mielestäsi niin hyvä? Satumaailma on paikka, jossa voi tapahtua mitä vain.

ENTÄ sinä aikuinen, 
muistatko vielä, kun sinulle luettiin satuja? Sen, miltä tuntui kuunnella niitä aina uudestaan ja uudestaan, jännityksen katoamatta. Satuhetket tuovat mieleen monia muistoja: pieniä väläyksiä menneestä, naurua – tuoksujakin. 

NÄILTÄ sivuilta löydät modernisoituja versioita klassikkosaduista niin podcasteina kuin tekstinäkin – ja voit myös itse heittäytyä kertojan rooliin. Kaikissa saduissa seikkailee kuusivuotias Nelli sekä maaginen Vihreä Kettu. Nämä modernisoidut klassikkosadut tarjoavat ajatuksia rohkeudesta ja oivalluksia elämän tärkeistä asioista.  Satujen modernisoinnin on tehnyt lastenkirjailija Nora Surojegin.

SADUT ovat arjen aarteita ja mielikuvitus on rikkauksista kirkkain – nauttikaa niistä yhdessä! 

Ensimmäinen satu julkaistaan 5. elokuuta ja tästä eteenpäin joka viikon maanantaina ilmestyy uusi satu. DNA ja SOS-Lapsikylä toivottavat valloittavia ja rentouttavia koko perheen satuhetkiä!

Ruma ankanpoikanen

Seikkailussaan Nelli ja Kettu ovat kysymysten äärellä, joita moni kohtaa elämässään: onko ulkonäöllä väliä? Entä millainen on ruma ankanpoikanen – onko sellaista olemassakaan?

– Ru-ma an-kan-poi-ka-nen, Kettu tavasi kirjan kannesta.
– Eikö ole outo nimi, Nelli sanoi. – En ole ikinä nähnyt rumaa ankkaa!

Hän avasi kirjan ja katsoi Vihreää Kettua. Vihreä Kettu tiesi kuin taikaiskusta, mitä nyt oli tehtävä. 
 

Pinokkio

Nelli ja Kettu tutustuvat kiehtovaan puiseen nukkeen, joka on kuin oikea poika. Yhdessä he oppivat totuuden ja valheiden voiman ja oivaltavat tärkeitä asioita arjesta.

– Tämä näyttää hassulta! Nelli sanoi. 
– Miksiköhän tuolla on noin pitkä nenä?
– Ehkä se on nenäapina, Kettu ehdotti. 
 –Tai nokkasiili!
– No ei ole, Nelli nauroi ja avasi kirjan.
– Mennään katsomaan, Kettu totesi ja huiskutti hännällään taikapölyä ilmaan.
 

Saippuakuplatyttö

Seikkailussaan talvisessa kaupungissa Nelli ja Kettu pitävät hauskaa saippuakuplatytön kanssa, ja ymmärtävät ystävyyden todellisen voiman.

Nelli istui nojatuoliin kirjan kanssa. Kettu katsoi kirjan kantta, jossa oli pieni likaisen näköinen tyttö puhaltamassa kirkkaita saippuakuplia. Kettu vilkaisi Nelliin epäluuloisesti. 
– Oletko nyt ihan varma? Se kysyi.
– Totta kai! Nelli sanoi ja avasi kirjan. 
– Mennään jo!
Vihreä Kettu tupsautti hännällään suuren pilven taikapölyä ilmaan, ja nojatuoli huojui ja keikkui pilven keskellä kohti uutta seikkailua.

Hölmöläiset

Hölmölä on pieni kaupunki metsän reunassa ja täynnä väkeä. Nelli ja Vihreä kettu ovat aivan hölmistyneitä, kuinka hassusti siellä yritetään hoitaa asioita. Ja toisaalta molemmista on mukavaa huomata, kuinka heidän kertomansa arkiset ratkaisut saattavatkin olla kovin nerokkaita ja tuoda paljon iloa Hölmölässä. Naurua ja iloa ei tästä seikkailusta puutu!

– Hölmöläiset tuntuvat mukavilta, mutta tosiaan vähän hölmöiltä, Nelli totesi.
– Luulivat minua koiraksi, Kettu mutisi ja Nelliä nauratti.

Kaunotar ja hirviö

Nellin ja Ketun seikkailu johdattaa heidät satumaiseen puutarhaan ja lumottuun linnaan, jossa tuntuu kuin kynttilätkin tuijottaisivat heitä. Linnassa asuu suuri ja karvainen hirviö, jolla on surulliset silmät. Jännittävien hetkien lisäksi he pääsevät kohtaamaan ystävyyden ja rakkauden voiman. Ja sen, kuinka rohkeus on sitä, että välittää aidosti.

– Hirviö on kiltti! Nelli huusi. 
– Ei sillä ole väliä, että näyttää hurjalta, jos on kiltti!

Mutta kyläläiset eivät kuunnelleet. He olivat sitoneet hirviön, joka makasi maassa elottomana.

Kolme pientä porsasta

Nelli ja Kettu ovat linnanrakennuspuuhissa. Hiekkalinna olohuoneessa; se vasta mahtavaa olisikin! Rakennelma ei vaan meinaa pysyä pystyssä ja ystävykset päättävätkin lähteä seikkailemaan satukirjan sivuille. Pian he huomaavat, että myös kolmella pienellä porsaalla on rakennushuolia. Pystyvätkö ystävykset auttamaan porsaita ja kuinka pelottava susi selätetään?

– Jos et tule ulos, minä puhkun ja puhallan olkitalosi nurin!

 – Sopii yrittää, possu nauroi.

Pieni Merenneito
 
Vihreä Kettu ja Nelli näkevät ensimmäistä kertaa elämässään merenneidon. Ja Pieni Merenneito näkee ensimmäistä kertaa ihmisen. Haltioituneena hän katselee, kuinka ihmeellisiä olentoja ne ovatkaan; osaavat pelata palloa, saavat istuskella puiden alla ja näyttävät iloisilta. Pieni Merenneito on valmis tekemään mitä vaan, jotta saisi kokea, miltä tuntuu olla oikea ihminen. Mutta pian hän myös huomaa, miltä tuntuu olla yksinäinen. Nelli ja Vihreä Kettu tietävät, kuinka pelottavaa kaikki uusi voi olla ja miettivät, kuinka Pieni Merenneito voisi olla taas onnellinen.

– En tiedä mitä tekisin, pieni merenneito sanoi.

– Olen uhrannut kaiken ollakseni ihminen, eikä minulla ole paikkaa täällä.

Peter Pan
 
Taikapöly kimaltelee, keijun siivistä kuuluu kilinää – aika pysähtyy. Kaikki ovat kuulleet Peter Panista ja Mikä-Mikä-Maasta, mutta kaikki eivät ole suinkaan päässeet kokemaan tuon unimaailman todentuntuista taikaa. Nyt Nelli ja Vihreä Kettu pääsevät mukaan seikkailuun ja huomaavat pian, että lisäksi heidän apuansa tarvitaan. Mikä-Mikä-Maahan on nimittäin kadonnut lapsia ja Kapteeni Koukku tekee kaikesta haastavampaa. Entä kuinka käy Peter Panin?

– Siitäs saat, senkin pikku ryökäle, syötän ystäväsi krokotiileille!

Minkä sadun valitset tänään?

 

Julkaisemme tässä joka viikko uuden sadun sekä luettavassa että kuunneltavassa muodossa. Valitse luettava satu välilehdiltä tai kuuntele sadut alta.

 

Kuuntele sadut:

 

Satujen inspiraation lähteenä on ollut jokin näistä, vanhoista tutuista klassikkosaduista:

  • Ruma ankanpoikanen: Den grimme ælling, Hans Christian Andersen, 1843
  • Hölmöläiset: Suullinen kansanperinne, Zachris Topelius, Maamme, 1875
  • Kaunotar ja hirviö: La Belle et la Bête, Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuve, 1740
  • Kolme pientä porsasta: The Three Little Pigs, James Halliwell-Phillipps, Joseph Jacobs, 1890
  • Pieni merenneito: Den lille havfrue, Hans Christian Andersen, 1837
  • Pinokkio: Le avventure di Pinocchio, La storia di un burattino, Carlo Collodi, 1881
  • Tulitikkutyttö: Den Lille Pige med Svovlstikkerne, Hans Christian Andersen, 1845
  • Peter Pan: Peter Pan, J. M. Barrie, 1904 & 1911

Voit kuunnella sadut myös Spotifyn, Apple Podcastin tai Suplan kautta.

 

 

 

Nellin ja Vihreän Ketun satuseikkailu: Ruma ankanpoikanen

Vihreä Kettu odotti oranssin nojatuolin selkänojalla. Se olisi halunnut välipalaa, mutta siihen ei ollut nyt aikaa, seikkailu odotti aivan kulman takana. Nelli kiirehti olohuoneeseen ja hypähti nojatuoliin. Kirjastosta oli taas löytynyt uusi aarre jonka Nelli kaivoi pienestä repustaan.

– Ru-ma an-kan-poi-ka-nen, Kettu tavasi kirjan kannesta.
– Eikö ole outo nimi, Nelli sanoi. – En ole ikinä nähnyt rumaa ankkaa!
Hän avasi kirjan ja katsoi Vihreää Kettua. 
– Mennäänkö nyt heti?  
Kettu nyökkäsi ja pörhisti tyytyväisenä turkkiaan. Se huiskautti vihreällä hännällään taikapölyä ilmaan. Pian heidän ympärillään oli suuri kimaltava pilvi, joka nosti nojatuolin ilmaan, heilutteli sitä hetken hullunkurisesti ja tupsautti sen lopulta pehmeästi satumaailmaan. Nelliä nauratti. Kettu myhäili tyytyväisenä. Pilvi hälveni, ja heidän eteensä avautui vehreä maalaismaisema, josta seikkailu saattoi alkaa.

Nelli ja Kettu kävelivät niityn poikki. Aurinko paistoi. Kaikkialla oli tuoksuvia kukkia ja iloisia lintuja, pörriäisiä ja sammakoita. Puiden ja suurten heinien suojassa oli ankkaemo pesässään. Se oli hautonut muniaan jo pitkään ja toivoi, että poikaset kuoriutuisivat pian. 
Nelli ja Kettu hiipivät lähemmäs. 
    – Onko ne rumat ankat suuria vai pieniä? Kettu kysyi hiljaa. – Pyöreitä tai kulmikkaita tai puikulaisia? Tai läpinäkyviä tai raidallisia? 
    – Mutta ei sellaiset ankat ole rumia, Nelli ihmetteli. – Mieti nyt, hopeinen pyörylä ankka jolla on iso hattu ja sukat, sehän olisi tosi hieno.
    
Juuri silloin ankkaemo havahtui, ja yksi toisensa jälkeen munat rasahtelivat rikki. Pieniä keltaisia ankanpoikasia putkahteli munista toinen toisensa jälkeen. 
Rannasta vaappui toinen ankka tervehtimään ankkaemoa.
    – Kylläpä on kauniita poikasia, ankka sanoi.
    – Mutta yksi ei vain tahdo kuoriutua, ankkaemo totesi. – Tuo kaikkein suurin.
Toinen ankka kumartui tarkastelemaan munaa.
    – Sepäs saattaakin olla kalkkunan muna! Sinuna jättäisin sen hautomatta, eiväthän kalkkunat osaa edes uida, se tokaisi ja jatkoi matkaansa. 
Ankkaemo ei kuitenkaan luovuttanut vaan hautoi vielä hetken aikaa. Vihdoin suuresta munasta kuului ritinää ja rasahtelua, ja poikanen kuoriutui. 
Ankkaemo ja toiset poikaset katsoivat sitä. Nelli ja Kettu katsoivat sitä. Poikanen oli suuri ja harmaa, ihan erilainen kuin muut poikaset. 
    – Voi hyvänen aika minkä näköinen sinä olet! Ankkaemo huudahti. – Mutta et sinä ainakaan kalkkuna ole, toivottavasti osaat kuitenkin uida!
    – Mutta eihän tuo ole ruma, Nelli kuiskasi Ketulle. – Emo on ihan pöllö.
Kettu tirskui, muttei sanonut mitään.

Nelli ja Kettu seurasivat ankkoja piilosta jonkin aikaa. Kettu taikoi heidät nopeasti muutaman päivän päähän, jolloin kaikki ankanpoikaset olivat jo oppineet uimaan. Ruma ankanpoikanen osasi uida kauniisti ja ryhdikkäästi, mutta koska se oli paljon suurempi ja erikoisempi kuin muut, sitä kiusattiin jatkuvasti. Se oli iloinen ja äänekäs, mutta koska se kuulosti erilaiselta, toiset ankat haukkuivat sitä. Nelli pyysi, että Kettu veisi heitä tarinassa vielä hiukan eteenpäin ja toivoi, että muut ankat olisivat nähneet kuinka kurjasti ne käyttäytyivät.  

Rannalla oli nyt useita ankkoja ja muutamia kalkkunoita. Kukaan niistä ei välittänyt Nellistä. Kettu oli kutistunut pikkuruiseksi ja kurkisteli salaa Nellin taskusta. 
– Näkeekö kukaan meitä? Nelli kuiskasi.
– Ainoastaan silloin kun pidät hännästäni kiinni, Kettu vastasi. – Mutta varovasti, ettet litistä sitä! 
Ruma ankanpoikanen seisoi kaikkien edessä pää kumarassa. Se näytti surulliselta ja Nelli kuuli, kuinka rumasti muut ankat puhuivat siitä. 
    – Kylläpä se on iso ja ruma! eräs ankka sanoi.
    – Ihan vääränlainen. Ei tuollaista viitsi katsella! tokaisi nyrpeä kalkkuna.
Kettu kuiskasi Nellille: – Kyllähän se on ihan erinäköinen kuin muut.
    – Entäs sitten? Nelli puuskahti. – Sinäkin olet ihan erilainen kuin minä. Mitä väliä sillä muka on?
Nelli olisi halunnut mennä puolustamaan ankanpoikasta, mutta suuret kalkkunat näyttivät pelottavilta. Nelli ja Kettu seurasivat ankkojen vaappumista takaisin lammelle.

Lammella kaikki  kiusasivat ja sättivät rumaa ankanpoikasta. Ne purivat, tönivät ja pilkkasivat sitä. Kun rannalla loikoileva sisiliskokin sähähti sille, ankanpoikaraukka sai tarpeekseen ja päätti karata kauas pois. Se pyrähti lammen reunalla kasvavaan kaislikkoon ja juoksi niin kovaa kuin pääsi kauas niityn reunaa kohti. Nelli ryntäsi perään ja tarrasi Kettua voimakkaasti hännästä. Kaikki säikähtivät Nellin nähdessään.
    – Toisia ei saa kiusata! Nelli huusi niille suutuksissaan ja juoksi ankanpoikasen perään.

Ankanpoikanen juoksi ja juoksi. Se ohitti suuria pitkäkaulaisia hanhia, jotka kaikki lehahtivat lentoon ankanpoikasen nähdessään. 
    – Olen niin ruma etten kelpaa kenellekään! Ankanpoikanen huusi.
Niityn reunalla oli komea talo, jonka aidalla istui suuri ja pullea kissa. Ankanpoikanen kiljaisi kissan nähdessään, mutta kissa vain sähähti ja hyppäsi kivelle päivää paistattelemaan. 
    – Olen niin ruma etten kelpaa edes kissanruoaksi! Ankanpoikanen huusi ja jatkoi juoksuaan. 
Se oli niin poissa tolaltaan että juoksi niityn yli ja pysähtyi vasta kun tuli suuren tuulisen järven rantaan. Väsyneenä se katsoi kuvajaistaan järven pinnalta. Vesi väreili ja pyöri, ja ankanpoikasen kuva näytti vääristyneeltä ja kammottavalta. Ankanpoikanen katsoi sitä murheellisena.
    – Ei ihme ettei minusta kukaan välitä. Olenhan minä aivan kauhean ruma.
Hiljaa niiskuttaen se jäi yksin järvelle.

Nelli ja Kettu olivat koittaneet pysyä ankanpoikasen perässä, mutta se oli juossut niin kovaa, etteivät he enää saaneet sitä kiinni. Nelliä harmitti. 
    – Miksi ne toiset ankat olivat niin ilkeitä? Nelli kysyi Ketulta.
    – En minä tiedä, Kettu vastasi. – Ehkä niillä on päässä pelkkää perunamuusia.
    – Sinun täytyy viedä meidät ankanpojan luo! Nelli käski Kettua. – Se tarvitsee nyt kaveria.
Kettu heilautti taikapölyä ilmaan, ja pian he olivat järven rannalla. Mutta nyt kaunis kesäinen ilma oli muuttunut kylmäksi ja harmaaksi talvipäiväksi, ja taivaalta satoi lunta.
    – Mitä tapahtui? Nelli sanoi hätääntyneenä ja etsi katseellaan ankanpoikasta. – Nyt sitä ei löydy varmasti mistään!
Mutta Kettu oli taas ison ketun kokoinen. Se juoksi lumista rantaa pitkin ja pysähtyi harmaan mytyn eteen. Nelli seurasi perästä. Rantakaislikon edessä nökötti ruma ankanpoikanen, joka oli jäätynyt järveen kiinni. Nelli rikkoi varovasti jäätä ja Kettu kiskoi ankanpoikasen rantaan. 
– Onneksi se on elossa! Nelli sanoi.
Mutta lumi tuiskusi, eikä ankanpoikanen näyttänyt virkoamisen merkkejä. Nelli otti Kettua hännänpäästä kiinni ja koitti lämmittää käsillään poikasta.Se oli kasvanut, mutta sen harmaa höyhenpeite oli edelleen ohut ja untuvainen. 
Silloin Kettu huiskautti taikapölyä ilmaan. Sen vihreä turkki alkoi pörhistyä ja paisua, se kasvoi ja kasvoi ja oli pian suuri kuin norsu. Se käpertyi pehmeästi Nellin ja ankanpoikasen ympärille kuin suureksi pesäksi. Sen paksu turkki lämmitti niin, että ankanpoikanen virkosi hetkessä. Ketun hohtavat silmät valaisivat lämpimässä pesässä, mutta näky oli niin outo, että ankanpoikanen säikähti herätessään.
    – Älkää syökö minua! Se huudahti, mutta painoi samalla päänsä alas. – Tai samapa tuo. Olen niin ruma ettei sillä ole väliä.
    – Höpö höpö, Nelli sanoi. – Sinussa ei ole mitään vikaa!
Ankanpoikanen häkeltyi ja suoristi itsensä.
    – Mutta minähän olen ihan kamalan ruma, se sanoi ja katsoi kummastellen Nelliä ja suurta omituista Kettua.
    – Et minusta, Nelli sanoi. Hän odotti hetken ja tönäisi Kettua. 
    – Etkä minusta! Kettu ymmärsi jatkaa.
    – Sinä olet hyvä noin, Nelli totesi iloisena. – Ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia. 
    – Minä olen paljon vihreämpi kuin useimmat muut ketut, Kettu sanoi ylpeästi. 
Ankanpoikanen piristyi hiukan. 
    – Sitä paitsi ne ankat olivat ilkeitä ja ilkeys on aina kamalan rumaa, Nelli sanoi. –  Ja ilkeillä ankoilla on päässä perunamuusia!
– Ja haisevia tatteja! Kettu jatkoi.
– Ja ankeriaanpäitä! Ankanpoikanen totesi innoissaan  ja Nelli nauroi niin että ankanpoikanenkin alkoi hihittää. 
– Ehkä minä olen ihan hyvä näin, se sanoi.
– Tai ehkä sinä olet paras noin, Nelli jatkoi ja kaikki olivat samaa mieltä.

Pian Kettu huiskautti hännällään pesän auki. Aurinko paistoi taas ja keväiset kukat tuoksuivat. Ankanpoikanen ui iloisena rantaveteen ja vilkutti Nellille ja Ketulle hyvästiksi. Nelli päästi Ketun hännästä irti. Ankkaemo poikasineen ui järvellä. Nähdessään ankanpoikasen, ne syöksähtivät kaikki huojentuneena sen luo. 
    – Olemme etsineet sinua kaikkialta! Emo huudahti ja levitti siipensä syleilyyn. Keltaiset poikaset mutisivat anteeksipyyntöjään ja näyttivät katuvaisilta. Ankanpoikanen rutisti emoaan. Se oli helpottunut ja iloinen. Nelli katseli sitä ja mietti, minkälainen siitä kasvaisi isona. Ehkei se koskaan ollutkaan ruma ankanpoikanen.
– Nyt pitää lähteä, Kettu sanoi ja venytteli. – Kauhea nälkä.
Rantaan ilmestyi oranssi nojatuoli ja pian Nelli ja Kettu kiitivät takaisin kotiin taikapilven keskellä.
      * * *
    – Tulepas Nelli iltapalalle, isä huikkasi keittiöstä.
Nelli hypähteli iloisena keittiöön ja istuutui pöytään. Vihreä Kettu kierteli keittiön kaappien päällä ja kuolasi nälissään jääkaapin oveen ennen kuin sai iltapalaa. 
    – Luetaanko joku satu ennen nukkumaanmenoa? Isä kysyi.
Nelli nyökkäsi innoissaan.
    – Minä tiedän hyvän sadun! Nelli sanoi. – voin kertoa sen sinulle, mutta se on aika jännä! Se kertoo kivasta ankanpoikasesta joka ei oikeasti ollutkaan ruma.
– En malta odottaa, isä sanoi hymyillen.    
 

Nellin ja Vihreän Ketun satuseikkailu: Pinokkio

Eteisen lattialla oli leluja hujan hajan. Isä kurkisti olohuoneeseen.
    – Nelli, siivoapa lelut pois eteisestä. Joku kompastuu niihin vielä.
Nelli väritti värityskirjan mulkosilmäistä sammakkoa violetiksi olohuoneen lattialla.
    – Ihan kohta, hän sanoi.
    – Tänään, Nelli, isä jatkoi topakasti. – Aamulla mennään ostamaan tarvikkeita eskariin. Eteinen siistiksi sitä ennen.
Nelliä ei huvittanut. Eikä esikoulukaan kuulostanut niin kivalta. Hän jatkoi värittämistä, kunnes Vihreä Kettu alkoi hyppiä värityskirjan ympärillä.
    – Seikkaillaan, Kettu intoili ja pyöri ympyrää. – Hae uusi kirja, en jaksa odottaa enää!
Nellistä seikkailu oli aina hauskaa. Hän heitti kynän kädestään ja pomppasi oranssiin nojatuoliin. Tuolilla odotti jo uusi kirja, jonka kannessa oli puinen pitkänenäinen nukke. 
    – Tämä näyttää hassulta! Nelli sanoi. – Miksiköhän tuolla on noin pitkä nenä?
    – Ehkä se on nenäapina, Kettu ehdotti.  –Tai nokkasiili!
    – No ei ole, Nelli nauroi ja avasi kirjan.
    – Mennään katsomaan, Kettu totesi ja huiskutti hännällään taikapölyä ilmaan. Taikapöly kimalteli ja säihkyi heidän ympärillään, nosti nojatuolin ilmaan ja heiluen höykytti heidät taikapilven keskellä satumaailmaan.

He saapuivat kylään, jossa näkyi hevosvankkureita, pitkissä hameissa kulkevia naisia sekä hattupäisiä miehiä. Pienestä puusepän verstaasta kuului nakuttelua. He kävelivät sisään.
    – Täällä on vanhanaikaista, Kettu totes ja tassutteli sahanpuruissa. – Ei edes sähköä.
Verstaassa istui vanha mies joka veisteli suurta puupölkkyä. Mutta äkkiä pölkky alkoi nauraa.
    – Hihii, älä kutita vatsaani! Se huudahti.
Nelli ja Kettu katsoivat pölkkyä kummissaan, ja puuseppä oli yhtä hämmästynyt.
    – Mikä kumman pölkky sinä lienetkään, seppä sanoi. – Minäpä teen sinusta hienon nuken!
Ja niin puuseppä veisteli pölkystä nuken, joka oli kuin pieni lapsi. Nukella oli kapeat koivet, joita se alkoi heilutella. Sen nenä oli pieni ja suu leveä, ja se nauroi ja näytti puusepälle kieltä. 
Puuseppä nosti nuken lattialle. 
    – Annan sinulle nimeksi Pinokkio, hän sanoi. – Opetan sinulle kaiken minkä osaan, ja olet kuin oikea lapsi!
Pinokkio huojui uusilla jaloillaan ja kikatti. Äkkiä se ryntäsi avonaisesta ovesta ulos kylän vilinään! Pinokkio pomppi ja kompuroi hullunkurisesti ja kyläläiset naureskelivat sille. Puuseppä komensi topakasti Pinokkiota palaamaan takaisin. Pinokkio heittäytyi maahan ja voivotteli ja valitteli suureen ääneen. Kyläläiset katsoivat sitä kummissaan. 
– Minulla on niin kurjaa, Pinokkio valitteli. – Minua pidetään vain laatikossa pimeässä! Pinokkion nenä nytkähti ja piteni aivan aavistuksen. Pinokkio säikähti. Samalla puuseppä nappasi Pinokkion syliinsä ja vei sen kotiinsa hiukan häpeillen.
Nelli ja Kettu seurasivat perässä. 
    – Näitkö? Kettu sanoi. – Nenä kasvoi!
Nelli nyökkäsi.
    – Se kasvoi kun Pinokkio valitti. Mitähän se tarkoittaa? 
    – Ainakaan se ei ollut totta. Kettu totesi. – Ei sitä pidetä laatikossa. Pinokkio valehteli!

Puusepän koti oli verstaan yläkerrassa. Se oli pieni ja vaatimaton koti, mutta puuseppä antoi Pinokkiolle oman pienen sängyn tuvan nurkasta. 
– Huomenna menet kouluun, niin kuin oikeat lapset, puuseppä sanoi ylpeästi. – Minä teen sinulle paidan ja housut ihan itse. 
Hän istui keittiön tuolille ja alkoi ommella vaatteita iloisesti hyräillen. 

Pinokkio heittäytyi sänkyynsä ja puheli itsekseen.
    – En minä halua mennä kouluun. Haluan vain juosta ja leikkiä ja syödä ja makoilla!
Minä olen maailman viisain jo valmiiksi!
Pinokkion nenä venähti hiukan pidemmäksi. Seinältä kuului pientä siritystä ja naureskelua. Nelli ja Kettu menivät lähemmäs, ja näkivät pienen sirkan naureskelemassa Pinokkiolle.
    – Kuka sinä olet? Pinokkio huudahti.
Sirkka hyppäsi Pinokkion nenälle.
    –  Etkös ole taikasirkkaa ennen nähnyt? Sirkka totesi. – Ja tiesitkös Pinokkio, että jos ei käy koulua, muuttuu aasiksi? 
Pinokkio tuhahti ja huitaisi sirkan nenältään. Sirkka lensi kaaressa lattialle. 
    – Pöh! Pinokkio huusi. – Minä teen mitä haluan! 
    – Mutta tuollainen puupää ei koskaan voi muuttua oikeaksi lapseksi, sirkka sanoi, jatkoi matkaansa sängyn alle ja naureskeli mennessään. Nelli katsoi Kettua.
    – Onko se totta? Nelli kysyi.– Muuttuuko aasiksi jos ei mene kouluun?
    – En minä tiedä, Kettu totesi. – Aasithan on aika hauskoja, isot korvat ja kaikkea. 
Mutta Nelli ei halunnut olla aasi.
    – Mennään eteenpäin, Kettu sanoi ja heilautti taikapölyä hännällään. 

Oli aamu. Puuseppä tuli Pinokkion luokse ja ojensi sille vaatteet sekä uuden hienon aapisen.
    – Mistä sinä sait tämän? Pinokkio kysyi hämmästellen.
    – Minä myin takkini ja ostin niillä rahoilla sinulle kirjan, puuseppä sanoi. – Nyt voit mennä kouluun!
Nelli ja Kettu kulkivat Pinokkion perässä koulumatkalla. Teatterin kohdalla Pinokkio kuitenkin pysähtyi. Sisältä kuului rummutusta ja iloista naurua.
    – Tuo kuulostaa hauskalta! Pinokkio totesi. – Paljon hauskemmalta kuin koulu. Kai sinne kouluun voi huomennakin mennä! 
Pinokkio myi pois aapisensa, että saisi rahaa pääsylippuun. Mutta teatterissa sitä alkoi harmittaa ja hävettää, että oli myynyt kirjan. Se alkoi itkeä vollottaa suureen ääneen. Teatterin johtaja sääli sitä niin kovasti, että antoi Pinokkiolle viisi kultarahaa.
Riemastunut Pinokkio ampaisi kohti kotia Nelli ja Kettu perässään.

Kadulla vastaan tuli sokea kissa ja ontuva viekas koira. 
    – Minnekäs matka? Koira kysyi. 
    – Kotiin! Pinokkio hihkaisi. – Vien rahoja puusepälle, hän tulee varmasti iloiseksi!
    – Niinkö, koira totesi. – Kuinka monta rahaa sinulla on?
    – Viisi! Pinokkio sanoi.
    – Ai niin vähän, koira totesi. – Eikö olisi kivempi viedä monta sataa kultarahaa?
Nelli ja Kettu katsoivat toisiaan. Pinokkio pysähtyi.
    – Mistä minä niin monta rahaa saisin?
Kissa virnisti.
    – Me tiedämme paikan mihin voi istuttaa rahapuun, josta tulee moninkertainen määrä rahoja!
Pinokkion silmät suurenivat. 
    – Kun hautaat tuonne pellolle suuren kiven viereen rahasi ja menet hetkeksi pois, puu kasvaa ja kukkii monilla sadoilla kultarahoilla! Kissa jatkoi virnistellen. – Eikö siinä olisi hienompi lahja puusepälle? 
Kissa ja koira osoittivat suuren kiven aivan lähipellon vieressä ja Pinokkio juoksi sinne riemuissaan. Nelli katsoi kulmat kurtussa Vihreään Kettuun ja tarttui sitä hännästä, jotta tulisi näkyväksi. He menivät Pinokkion luo.

    – Älä usko heitä, Nelli sanoi Pinokkiolle, joka kaivoi kuoppaa. – Tuollaisia kultarahapuita ei ole olemassa, he yrittävät huijata sinua!
Pinokkio peitteli rahat kuoppaan ja jatkoi matkaa kotiin päin.
    – Mutta satamäärä kolikoita on paljon hienompaa kuin viisi! Kyllä sen täytyy olla totta!
    
Kettu huiskautti häntäänsä ja taikoi Pinokkion näkymättömäksi. Nelli päästi hännästä irti ja he kaikki olivat näkymättömiä yhdessä. 
    – Katso, Nelli sanoi Pinokkiolle ja osoitti rahakätköä. Kissa ja koira, jotka eivät olleetkaan sokeita tai ontuvia, juoksivat rahojen luo ja kaivoivat ne maasta. Naureskellen he heittivät rahat omaan laukkuunsa ja juoksivat takaisin kylälle.
Pinokkio katsoi heidän peräänsä.
    – Mitä minä nyt teen? Se voivotteli. – Minun täytyy sanoa puusepälle että olin koko ajan koulussa!
Pinokkion nenä venähti muutaman sentin pidemmäksi. 
    – Tai jos minä sanon että lentävä myyrä vei aapiseni! Tai vedenpaisumus iski kouluun! Tai haisunäätähyökkäys!
Ja taas Pinokkion nenä kasvoi. Pinokkio huusi valheita toisensa perään, ja nenä vain kasvoi ja kasvoi, kunnes se oli pitkä kuin lipputanko. Pinokkion pää notkahti nenän painosta maahan.
    – Me autamme sinua, mutta sinun täytyy kertoa puusepälle totuus, Nelli sanoi.
Pinokkio myöntyi surkeana.
Kettu taikoi heidät kaikki puusepän kotiin. Pinokkio oli taas näkyvä, ja kertoi hämmästyneelle puusepälle kaiken. Puuseppä nakutteli Pinokkion nenän takaisin pieneksi.
    – Onneksi sinulle ei sattunut mitään, puuseppä sanoi. – Se on kaikkein tärkeintä, kaikki muu järjestyy kyllä.
Pinokkio painoi päänsä häpeillen alas ja lupasi olla kuin oikea lapsi tästä lähtien. 

Nelli ja Kettu seurasivat kuinka Pinokkio piti lupauksensa. Se alkoi käydä koulua, auttaa puuseppää ja jopa jutella taikasirkalle kiltimmin. 
– Kun jatkat noin, sinunlaisesi puupää saattaa sittenkin muuttua oikeaksi lapseksi, sirkka totesi iloisesti, ja Pinokkio nauroi onnellisena.

                        ***
Nelli sulki kirjan.
    – No mitä nyt? Kettu kysyi taikapilven hälvettyä ympäriltä. – Muuttuiko Pinokkio lapseksi vai aasiksi?
    – Ei ainakaan aasiksi, Nelli sanoi. – Enkä muuten minäkään.
Nelli laittoi kirjan takaisin hyllyyn ja meni siivoamaan eteisestä leluja pois. Isä tuli auttamaan.
    – Eskarissa on varmaan ihan kivaa, isä sanoi. – Uusia kavereita ja uusia juttuja opittavana.
    – Kyllä minä tiedän, Nelli sanoi ja mietti hetken. – Eikä se haittaa vaikka joku olisi aasi tai puupää tai lentävä myyrä. Koska me ollaan kaikki yhdessä siellä, niin kuin oikeat lapset.
    – No se on aivan totta, isä sanoi. 
Nelli kokeili nenäänsä, joka oli ihan saman kokoinen kuin aina ennenkin.
    – Niin on! Hän totesi riemuiten.
 

Nellin ja Vihreän Ketun satuseikkailu: Saippuakuplatyttö

Nelli makasi olohuoneen lattialla ja tökki ruudulta kirkkaita hedelmiä. Hedelmät viuhuivat palasiksi ja Nelli naureskeli niille. Vihreä Kettu tassutteli Nellin eteen ja seurasi peliä. 
    – Minä en ymmärrä tätä, Kettu sanoi. – Eihän noita hedelmiä edes syödä.
Nelli nauroi. 
    – Tämä onkin peli, sen on tarkoitus olla hauskaa! Kaikki pelaavat tätä.
    – Kaikkiko? Kettu mietti. – Tuollaisilla hienoilla laitteilla?
Nelli nosti katseensa Kettuun ja pysähtyi hetkeksi. Ruudulta kuului pingahtelua ja kilinää.
    – No ei ihan kaikki...Nelli sanoi mietteliäänä. – Mutta melkein.
Ruudulla vilkkui värejä ja numeroita ja uusi peli houkutteli jatkamaan. Nelli sulki laitteen. Kettu kiipesi oranssiin nojatuoliin ja rapsutteli itseään. 
    – Tehdään jotain. Iltapalaan on vielä aikaa ja minulla on tylsää.
Nelli katseli kirjahyllyä ja nauroi Ketulle.
    – Sinä tarvitset harrastuksen! Mutta mennään ensin seikkailuun. Tässä!
Hän istui nojatuoliin kirjan kanssa. Kettu katsoi kirjan kantta, jossa oli pieni likaisen näköinen tyttö puhaltamassa kirkkaita saippuakuplia. Kettu vilkaisi Nelliin epäluuloisesti. 
    – Oletko nyt ihan varma? Se kysyi.
    – Tottakai! Nelli sanoi ja avasi kirjan. – Mennään jo!
Vihreä Kettu tupsautti hännällään suuren pilven taikapölyä ilmaan, ja nojatuoli huojui ja keikkui pilven keskellä kohti uutta seikkailua.

Nelli ja Kettu tulivat talviseen kaupunkiin. Suurten kivisten rakennusten väleissä risteili kapeita kujia, seinillä roikkui koristeellisia kylttejä ja paljon pieniä valoja. Ilma oli kylmä, lunta leijaili hiljaa taivaalta. 
    – Muista, että olemme näkymättömiä kaikille, Kettu sanoi. – Ainoastaan silloin kun tartut häntääni, voivat muut nähdä meidät. 
Nelli nyökkäsi. Kaupunki oli suuri ja siellä oli paljon ihmisiä. Se oli aika jännittävää. He kulkivat torin kulmalle pieneen puistikkoon. Torimyyjät pakkasivat kojujaan illaksi pois ja ihmiset juttelivat lämpimissä kahviloissa torin reunamilla. Yhdellä penkillä istui yksinäinen pieni tyttö puhaltamassa saippuakuplia. Nelli ja Kettu istuivat hiljaa viereiselle penkille.

Nelli katseli ohikulkijoita. Kaikenkokoisia, kaikenikäisiä ja kaikennäköisiä ihmisiä kulki ohitse. Joku työnsi lastenvaunuja, joku kantoi mukanaan tavaroita, joku suhahti ohitse kiireisenä. Kukaan ei kiinnittänyt saippuakuplatyttöön mitään huomiota.
    – Mitä nyt tapahtuu? Kettu kysyi kärsimättömänä. – Tässäkö me nyt vaan istutaan?
    – Miksiköhän tuo tyttö on yksin? Nelli pohti.
    – Mennään kysymään, Kettu vastasi ja kutistui ja kiertyi pieneksi nauhaksi Nellin käden ympärille. Nelli muuttui näkyväksi ja käveli tytön luo. 

Tyttö tervehti Nelliä varovasti. Saippuakuplat leijailivat heidän ympärillään. 
    – Oletko sinä täällä ihan yksin? Nelli kysyi.
Tyttö nyökkäsi. 
    – Kotona on yksinäistä, tyttö sanoi hiljaa. – Tulen tänne katsomaan kuplia.
Hän puhalsi yhden suuren kuplan, joka kimalsi heidän edessään. Kaikki kaupungin valot ja värit hehkuivat kuplan pinnalla. 
– Katso! Tyttö sanoi. 
Kuplan sisällä näkyi onnellisia perheitä, ihmisiä syömässä runsaita aterioita. Nelli oli ihmeissään.
    – Taikakuplia! Nelli innostui. 
    – Minulla ei ole ystäviä, tyttö sanoi. – Mutta kuplissa näen kauniita asioita, enkä tunne oloani enää niin yksinäiseksi.
– Minä voin olla sinun kaverisi, Nelli sanoi ja jatkoi, – Ja Kettu myös. Se on taikakettu!
Kettu pörhisteli Nellin kädessä ja tyttö katsoi sitä ihmeissään. Kettu vilkutti tytölle pienellä vihreällä tassullaan ja tyttö hymyili sille.
Puiston poikki kulki ryhmä lapsia, joilla oli luistimia ja mailoja mukanaan. Tyttö katsoi kaihoisasti heitä ja puhalsi lisää pieniä kuplia ilmaan.
    – En ole koskaan luistellut, tyttö sanoi. – Onkohan se kivaa?
    – Minusta se on tosi kivaa! Nelli riemastui. – Haetaan luistimet ja mennään luistelemaan!
Tyttö vilkaisi Nelliä nopeasti ja käänsi päänsä alas.
    – Minulla ei ole luistimia.
Vihreä Kettu pyörähti Nellin kädessä.
    – Siinä minä voin olla avuksi! Se hihkaisi. 
Nelli otti tyttöä kädestä kiinni.
    – Ei tarvitse pelätä, taikapöly vain vähän kutittaa!
Vihreä Kettu pyörähti heidän molempien ympärille ja tuiskutti taikapölyä ilmaan. Se sekoittui saippuakuplien kanssa hauskaksi kuplivaksi pilveksi, ja kuljetti kaikki kolme läheiselle luistinradalle.

Ihmiset luistelivat harvakseltaan jäällä. Kentän toisessa reunassa lapset pelasivat jääkiekkoa, toisessa osa yritti temppuilla. Kettu taikoi luistimet Nellin ja tytön jalkoihin. 
    – Nyt mennään varovasti, Nelli sanoi. 
    – Mutta kovaa! Kettu hihkaisi. 
Nelli ja tyttö tarttuivat Ketun hännästä kiinni ja Kettu veti heitä jäällä perässään. He kaikki kiljuivat innostuksesta ja nauroivat. Nelli koitti opettaa saippuakuplatyttöä luistelemaan, mutta vaikka se oli hiukan hankalaa, heillä oli hauskaa yhdessä. 
Ilta viileni entisestään, ja he kaikki kerääntyivät luistinradan reunalle pienen kioskin eteen ja vaihtoivat kengät jalkaan.

    – Juodaanko kaakaota? Nelli kysyi ja käveli kioskille.
Tyttö seurasi perässä, mutta ei sanonut mitään. Kioskilla viiksekäs nuori mies selaili ruutua tylsistyneenä tuoliinsa lysähtäneenä.     
– Kolme kaakaota kiitos, Nelli sanoi hänelle kohteliaasti.
Mies nosti katseensa ja katsoi saippuakuplatyttöä.
    – Se sitten maksaa, hän sanoi.
Saippuakuplatyttö tarrasi Nelliä hihasta ja kuiskasi:
    – Minulla ei ole yhtään rahaa. Mennään pois ennen kuin hän suuttuu.
Nelli kaivoi taskustaan kolikoita, jotka hän oli saanut mummoltaan ja laittoi ne tiskille.
Nuori myyjä katsoi kolikoita.
    – Siitä puuttuu, hän sanoi ja jatkoi ruudun tuijottamistaan.
Nelli ja tyttö seisoivat hiljaa kioskin edessä. Kettu pyöri Nellin jaloissa mutta ei nähnyt tiskille. Lopulta se hyppäsi siihen ja säikäytti nuoren miehen.
    – Anteeksi, hyvä herra, Kettu sanoi. – Olisiko mahdollista että voisimme saada yhden suuren kaakaon tähän hintaan?
    – Wou, puhuva kettu, nuori mies sanoi. – Selvä homma.
Hän teki suuren kaakaon ja laittoi siihen päälle kermavaahtoa. Hän antoi Nellille kolme paperipilliä ja ripotteli suklaahippuja kaakaon päälle. Lopulta nuori mies antoi Nellille vielä yhden kolikoista takaisin.
    – Tervetuloa uudestaan, hän sanoi ja katseli Kettua, joka pörhisteli turkkiaan mielissään saamastaan huomiosta.
Saippuakuplatyttö oli haltioissaan. Kaakao oli makeaa ja lämmintä, ja he nauttivat sen yhdessä tuikkivan tähtitaivaan alla.

Kettu kuljetti heidät pian takaisin puiston penkille, jossa he olivat tavanneet. Tyttö puhalsi taas kuplia taivaalle. Ilma oli viilennyt niin, että kuplat alkoivat jäätyä hiljalleen. Jokaisessa kuplassa tyttö näki pieniä haaveita ja toiveita, ja osoitti yhtä suurta kuplaa. Kuplassa näkyi harmaa iloinen mummo, joka vatkasi lettutaikinaa kukallinen esiliina päällään.
    – Muistan kuinka mummo teki kanssani lettuja, tyttö sanoi. – Silloin kaikki oli paremmin. 
Hän näytti surulliselta ja vaipui hiukan mietteisiinsä. Nelli otti saippuakuplatyttöä kädestä ja puristi. Tyttö nosti katseensa ja hymyili.     
– Kukaan ei ole kiinnittänyt minuun huomiota ennen teitä, tyttö sanoi Nellille ja Ketulle huojentuneena. – Kiitos että sain olla teidän kanssanne tänään, minulla oli tosi hauskaa.
– Niin meilläkin, Nelli vastasi iloisesti. – Ehkä voidaan joskus mennä uudestaan luistelemaan!

Nelli ja Kettu kävelivät pienen matkan päähän ja vilkuttivat saippuakuplatytölle hyvästiksi. Pian Nelli päästi ketun hännästä irti.
– Eikö hän aio mennä kotiinsa? Nelli kysyi. – Miten tämä satu päättyy?
– Katsotaan, Kettu sanoi ja heilautti häntäänsä.
Se kuljetti heidät tarinassa muutaman päivän päähän. Puistikossa risteili edelleen ihmisiä, mutta saippuakuplatyttöä ei näkynyt. Aurinko paistoi ja oli pieni pakkanen. He kävelivät penkille, jolla tyttö oli istunut. Penkillä oli saippuakuplapurkki.

Nelli otti saippuakuplapurkin ja puhalsi kuplia taivaalle. Ne olivat suuria, kimaltavia ja niistä heijastuivat kaikki ympäröivät valot ja kauniit värit. Suurimmassa kuplassa he näkivät tuon saman harmaan mummon paistamassa lettuja.
    – Katso! Nelli huudahti.
Kuplassa mummon kanssa oli myös pieni saippuakuplatyttö, iloisena ja nauravaisena, paistamassa lettuja lämpimässä keittiössä.

                        ***
    – Onko kaikki hyvin? Isä kysyi Nelliltä keittiössä.
Nelli havahtui mietteistään. Vihreä Kettu kuorsasi pöydän alla.
    – On, Nelli sanoi. – Tehdäänkö huomenna lettuja?
Isä nauroi. 
    – No tehdään vaan, sitäkö sinä siinä mietit?
Nelli meni isän luo ja rutisti häntä. Isä rutisti takaisin.
    – Joo. Jos tehdään yhdessä, Nelli sanoi ja hymyili.
 

Nellin ja Vihreän Ketun satuseikkailu: Hölmöläiset

Nelli rakensi linnoitusta olohuoneeseen. Täkit ja tyynyt kohosivat jo majesteettisina möykkyinä kohti kattolamppua. Nelli haki vaatehuoneesta jääkiekkomailan tukikepiksi. Hän kantoi sen poikittain olohuoneeseen, jolloin matkan varrella hyllyiltä putoili kirjoja, tuoli kaatui ja kukkaruukku putosi lattialle.
    – Oho, Nelli sanoi ja pysähtyi. 
Vihreä Kettu istui linnoituksen päällä ja hihitti. Isä kurkisti olohuoneeseen.
    – Mitä ihmettä sinä puuhaat, isä sanoi ja nosti kukkaruukun paikoilleen. 
Hän otti mailan Nellin kädestä ja antoi sen pystyssä takaisin.
    – Varovasti nyt, isä nauroi. – Täällähän ollaan kuin hölmöläisten kylässä.
    – Missä? Nelli ihmetteli.
– Hölmölässä! Isä sanoi ja ojensi hyllystä kirjan. – Luetaan tätä illalla yhdessä, mutta voit lukea ensin vähän itsekin.
Nelli asetti mailan tukemaan tyynytornia ja mönki oranssiin nojatuoliin linnoituksen turvaan. Vihreä Kettu käpertyi viereen ja taskulampun valossa he aloittivat lukemaan hölmöläissatuja.
    – Kuinkahan hölmöjä hölmöläiset voivat olla? Kettu kysyi hiljaa. – Mitä jos ne ovat niin hölmöjä että hukkaavat oman päänsä, ties mitä siellä Hölmölässä sattuu!
– Ei kukaan ole niin hölmö, Nelli totesi ja nauroi. – Mennään katsomaan! 
Kettu huiskautti hännällään taikapölyä ilmaan. Nojatuoli heilui ja keikkui tuttuun tapaan ja pomppien kuljetti heidät taikapilven keskellä Hölmölään.

Hölmölä oli pieni kaupunki metsän reunassa ja täynnä väkeä. Vanhan talon katolla oli lehmä, joka rouskutti katolla kasvavaa ruohoa. Possuja ja kanoja juoksi ulkona ja sisällä. Kaupungin keskelle oli rakennettu uusi hieno talo, ja sitä oli ihastelemassa monta ukkoa ja akkaa. Nelli ja Kettu tuijottivat kummallista taloa, sillä siinä ei ollut lainkaan ikkunoita.
    – Jotain täältä nyt puuttuu, eräs hölmöläisistä ihmetteli.
    – Minustakin tämä näyttää jotenkin erilaiselta kuin muut talot, toinen kummasteli.
Yksi ukko sytytti kynttilän, jotta kaikki näkisivät paremmin, mikä talosta puuttui.
    – Olipa hyvä että sytytit kynttilän! Hölmöläiset riemuitsivat. – Nyt näemme, että täältä puuttuukin valo!
Hölmöläiset pohtivat, että taloon pitäisi saada paremmin valoa, kynttilät eivät riittäneet.
    – Mutta maailmahan on täynnä valoa! Yksi huudahti. – Kannetaan tyhjillä säkeillä pimeys ulos ja tuodaan valoa sisälle, kyllä siinä talo kirkastuu!
Nelli ja Kettu katselivat, kun hölmöläiset kantoivat säkkejä edestakaisin, avaten niitä vuoroin talon sisällä, vuoroin ulkona. Nelliä nauratti, eikä hän malttanut olla auttamatta. Hän tarttui Kettua hännästä ja tuli näkyväksi hölmöläisille.
    – Eikö olisi helpompaa tehdä ikkuna? Nelli sanoi. Hölmöläiset kuuntelivat kummissaan.
    – Lapsihan puhuu totta! Eräs ukko huudahti.
Haettiin kirves ja tehtiin seinään kolo, josta tulvi valoa sisään. Hölmöläiset olivat innoissaan.
    – Mutta voisihan valoa olla enemmänkin! Yksi totesi, ja kaikki olivat samaa mieltä.
Hölmöläiset hakkasivat kokonaisen seinän pois, ja talo tuli toden totta valoisammaksi. Tästä innostuneena hölmöläiset ajattelivat tehdä talosta vieläkin valoisamman ja hakkasivat toisenkin seinän pois. Nyt riitti valoa! He alkoivat jo kaataa kolmatta seinää, kun koko talo tuli romahtaen alas.
– Nyt on ainakin paljon valoa, yksi ukoista totesi. – Ehkä vähän liikaakin.

Nelli ja Kettu jatkoivat tutkimusmatkaansa pienessä kaupungissa. Talojen takana oli suuri ruispelto, jossa ruiskukat kukkivat sinisenä. Pellon vieressä oli seitsemän akkaa alushameisillaan seisoskelemassa.
    – Mitähän tuolla tapahtuu? Kettu sanoi. 
He menivät lähemmäs. Yhtäkkiä akat alkoivat sukellella pellossa. He hyppivät ja kiepsahtelivat, kroolasivat ja heittäytyivät pellon laineisiin kuin järveen.
    – Kylläpä virkistää! Yksi akoista huudahti. – Mikään ei voita kunnon uintiretkeä!
Nelli ja Kettu katsoivat heitä kummissaan, mutta lopulta hekin halusivat kokeilla pellossa uimista. He juoksivat peltoon ja nauraen uivat ruiskukkien keikkuessa ympärillä.
Pian akat konttasivat pellosta ulos uinnista virkistäytyneenä.
    – Tarkistetaanpa laskemalla, ettei kukaan ole hukkunut, yksi totesi.
Mutta vaikka he laskivat kuinka monta kertaa, aina yksi puuttui. 
– Laskija ei laskenut itseään mukaan, Nelli huomautti akoille pitäen Ketun hännästä kiinni.
    – Onpa viisas lapsi! Laskija huudahti ja aloitti uudelleen. 
    – Minä, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi. 
Taas puuttui yksi, ja näin akat tulivat kauheaan lopputulokseen, että yksi heistä oli tosiaankin hukkunut. He voivottelivat suureen ääneen hukkunutta, mistäs sitä edes tiesi jos vaikka oli itse se joka oli hukkunut! Kettu närkästyi akkojen hölmöydestä ja osoitti mutaista maata.
    – Painakaa jokainen nenänne tuohon kuraan ja laskekaa reiät. Teitä on yhtä monta akkaa kuin on maassa reikiä! 
    – Vihreä koira on oikeassa! Akat riemuitsivat ja tekivät työtä käskettyä. 
Ilo oli ylimmillään kun reikiä olikin seitsemän, sillä olihan yksi heistä pelastettu henkiin!

    – Hölmöläiset tuntuvat mukavilta, mutta tosiaan vähän hölmöiltä, Nelli totesi kun he kävelivät takaisin kaupungille. 
    – Luulivat minua koiraksi, Kettu mutisi ja Nelliä nauratti.

He kävelivät läheiseen taloon, jossa akka oli päättänyt ommella ukolleen uuden paidan.
– En minä uutta paitaa tarvitse, ukko sanoi. – Johan minä kaksi kertaa elämässäni olen paitaa vaihtanut!    
Nelli tirskahti. Mutta akka oli päättänyt tehdä uuden paidan, ja ompelikin sen reippaasti. Innoissaan akka unohti kuitenkin paidasta pääntien. Ukko laittoi paidan päällensä ja ihmetteli paidan sisällä, että olipa hieno ja sokkeloinen paita kun ei pää löytänyt aukkoa ulos laisinkaan. 
    – Minä puhkon paitaan pääntien! Akka totesi ja haki pihalta suuren risun. 
Risulla akka alkoi läpsytellä ukkoa päähän, saadakseen näin paitaan reiän päätä varten. Ukkoparka istua kökötti lattialla ja vaikeroi, kuinka vaivalloisia ja kivuliaita uudet vaatteet olivatkaan!
    – Älä pelkää ukkoseni, kohta paita varmasti puhkeaa! Akka sanoi ja jatkoi risulla mätkimistään ukon ulistessa niin, että naapurin lehmät tulivat uteliaina kurkkimaan ikkunoista sisään. 
    – Eikö olisi helpompaa ottaa sakset ja leikata paitaan aukko, Nelli vihdoin sanoi.
Ukko ja akka olivat haltioituneita tästä viisaasta toteamuksesta. He tekivät saksilla paitaan reiän. Mutta koska idea oli niin hieno, ajattelivat he tehdä pääaukkoa vieläkin suuremmaksi, ja vieläkin suuremmaksi – kunnes koko paita hajosi riekaleiksi. Ukko ja akka katsoivat paidanpalasia.
– Kylläpä harmittaa, akka totesi. – Mutta parempi vanha paita ja elävä ukko, kuin uusi paita ja päätön ukko. 
Ukko oli samaa mieltä. Nelli ja Kettu jatkoivat matkaansa.

– Tämähän on ihan pöhköä, Nelli sanoi. – Onko Hölmölässä yhtään viisasta ihmistä? 
– En tiedä, Kettu totesi. – Mutta minusta tuntuu, että mitä tahansa heille sanoo, he tekevät asiat ihan toisella tavalla.
– Mutta eivät he pahaa tarkoita, Nelli sanoi. – He vain ovat hölmöläisiä.

He saapuivat toisen talon eteen, johon oli kerääntynyt joukko hölmöläisiä. Nelli ja Kettu riensivät katsomaan, mitä he oikein ihmettelivät. Talon edessä istui suuri raidallinen kissa.
    – Naapurikaupungin mies tämän minulle myi, yksi ukoista huudahti. – Tämä on hiirikoira, mahtavin peto mitä näillä kulmilla on kuunaan nähty!
Nelli ja Kettu katsoivat toisiaan.
    – No he luulivat minuakin koiraksi, Kettu sanoi ja pörhisti vihreää turkkiaan.
Hölmöläiset eivät koskaan olleet nähneet kissaa, joten hiirikoira aiheutti suurta ihastusta ja ihmettelyä.
    – Hiirikoira metsästää kaikki hiiret kaupungistamme, ukko jatkoi. – Pian meillä ei ole lainkaan hiiriongelmaa!
Hölmöläiset riemuitsivat ja kehuivat ukkoa hienoista kaupoista.
    – Mitäs se sitten syö, kun kaikki hiiret on syöty? Yksi kysyi lopulta.
Kaikki hiljenivät ja alkoivat kauhuissaan ajatella, että jos hiirikoira oli suuri peto, ei mennyt kauaakaan, kun se alkaisi syödä lehmiä ja lapsia, taloja ja hevosia, tai ukkoja ja akkoja! Kissa katseli hölmöläisiä ja nuolaisi tassuaan. Hölmöläiset kauhistuivat tätä hirmuista petoa niin, että ampaisivat pakoon. Kaikki huusivat kauhuissaan ja juoksivat niin kovaa kuin pääsivät. Lopulta koko hölmölän kaupunki oli tyhjä hölmöläisistä. 

– Minne he menivät? Nelli ihmetteli.
– Kaikkialle, Kettu nauroi ja pyöräytti samalla hännällään taikapölyä heidän ympärilleen. – Ympäri maailmaa!
 
                    ***
Nelli kömpi linnoituksesta ulos ja ryntäsi keittiöön. Kettu tuli perässä ja nuuski lattialta leivänmuruja.
    – Mitäs tykkäsit hölmöläisistä, isä kysyi ja kattoi iltapalaa pöytään.
    – No oli se aika hölmöä siellä, Nelli sanoi. – Kaikki olivat kivoja mutta tekivät ihan hölmöjä asioita. 
    – Kaikkihan me joskus hölmöillään, isä sanoi. – Mutta aina mennään eteenpäin. Sellaisia me ihmiset olemme.
– Yksi heistä näytti ihan ukilta, Nelli totesi.
Isä nauroi ja pörrötti Nellin hiuksia. 
    – Olen aika varma että meissä kaikissa asuu pieni hölmöläinen.
Nelli katsoi isää ja nyökytteli hymyillen.
 

Nellin ja Vihreän Ketun satuseikkailu: Kaunotar ja hirviö

Nelli istui eteisen lattialla suuren peilin edessä ja kiinnitti pinnejä hiuksiinsa. Päässä oli tupsupinni, kolme vihreää pinniä, hopeinen pompulapinni ja neljä ötökkäpinniä. Vihreä Kettu istui Nellin viereen.
    – Kuinka monta pinniä oikein tarvitaan pitämään hiukset kiinni päässä? Kettu kysyi.
    – No ei ne sitä varten ole, Nelli nauroi. – Nämä on vain kivoja. Haluaisin isoja punaisia höyheniä päähän! Tai vihreän tukan!
Kettu innostui ja hyppäsi Nellin pään päälle. 
    – Tällaisenko? Se kysyi ja muotoutui kuin hiuksiksi pään ympärille häntäänsä hulmuttaen.
Nelli hihkui ja peilaili uusia hienoja vihreitä hiuksiaan. Lopulta Kettu hyppäsi takaisin peilin eteen ja mietti, josko senkin pitäisi olla eri värinen.
    – Jos olisinkin sininen? Kettu pohti. – Tai kiiltävä musta! 
Kettu pörhisti turkkiaan, ja samalla sen vihreä turkki välkehti kiiltäväksi upeaksi mustaksi. Nelli silitti turkkia ja he ihailivat sitä yhdessä. Kettu pomppi olohuoneeseen ja vaihtoi turkkinsa värejä joka pompulla erilaiseksi. Se välkkyi sateenkaaren väreissä ja lopulta kiipesi oranssin nojatuolin päälle istumaan. Nelli nauroi ja seurasi innoissaan perässä.
    – Lähdetäänkö seikkailuun? Nelli kysyi. – Minulla on jo kirja! 
    – Lähdetään vain, Kettu sanoi. Se pörhisti turkkiaan, joka muuttui takaisin vihreäksi.  – Olenkin jo valmiiksi laittautunut upeaksi!
Kettu heilautti hännällään ilmaan kimaltavan taikapölypilven, joka keikutti heidät pehmeästi satumaailmaan.

He saapuivat pieneen virkeään kylään. Yhden talon pihalla oli vanha kauppias kolmen lapsensa kanssa. Hän pakkasi tavaroita kärryihin ja valjasti hevosen sen eteen. Nelli ja Kettu menivät lähemmäs.
    – Mitäs haluatte matkaltani tuliaisiksi? Kauppias kysyi lapsiltaan.
Vanhin nuorukainen halusi hienoja, kalliita vaatteita. Toinen halusi arvokkaita koruja. Kolmas, jonka nimeksi paljastui Kaunotar, halusi vain yhden punaisen ruusun. Toiset naureskelivat tälle yksinkertaiselle pyynnölle, mutta Kaunotar pysyi päätöksessään ja kauppias lähti matkalleen.
    – Mikä on tuliainen, Kettu kummasteli. – Onko se syötävää?
    – Voi se olla, Nelli sanoi. – Minä sain kerran tuliaisiksi simpukankuoren. Se olisi varmaan mieluummin jäänyt sinne mereen kuin muuttanut meidän kirjahyllyyn.
    – Seurataan kauppiasta, Kettu sanoi ja huiskautti heidät tarinassa eteenpäin.

    – Onpas synkkää, Nelli ihmetteli, kun he tupsahtivat suuren, pimeän metsän keskelle.
    – Kauppiaan pitäisi olla ihan lähellä, Kettu sanoi.
He kuulivat hevosen hirnahduksen ja kulkivat polkua pitkin sokkeloisen metsän läpi ääntä kohti. Polun päässä avautui upea maisema, kukkivia puutarhoja, kauniita kivisiä käytäviä ja kaiken keskellä valtava koristeellinen linna. 
Kauppiaan hevonen oli linnan edustalla, mutta kauppiasta ei näkynyt. Nelli ja Kettu kävelivät linnaan sisälle. Linna oli mahtava, siellä oli kimaltavia kattokruunuja ja suuria huonekaluja vieläkin suuremmissa saleissa.
    – Kukahan täällä siivoaa, Kettu totesi. – En ole nähnyt ketään missään.
He kurkistivat kauniisti valaistuun saliin, jossa kauppias istui yksin pitkän pöydän ääressä. Hän lopetti juuri ruokailunsa, pyyhki suunsa lautasliinaan ja nousi ylös.
    – Kiitos vain talon väelle, kauppias sanoi kovaan ääneen. – Tämä oli juuri mitä tarvitsin!
Kauppias poistui Nelli ja Kettu kannoillaan. Ulkona kauppias oli juuri aikeissa jatkaa matkaa, kunnes huomasi puutarhassa suuria punaisia ruusuja. Hän nappasi niistä yhden tyttärelleen viemisiksi.
Nelli nyrpisti nenäänsä.
    – Ei toisten kukkia saa ottaa, hän sanoi.
Samassa puutarhan kätköistä kuului valtavaa ryskettä. Hevonen säikähti ja hirnui. Varjoista heidän eteensä ilmestyi suuri, kammottava hirviö. Nelli pelästyi ja piiloutui pusikkoon, vaikka olikin näkymätön hirviölle.
    – Sinä kiittämätön olento! Hirviö mylvi kauppiaalle. – Tarjosin sinulle aterian ja sinä kiität minua varastamalla ruusun tarhastani! Vangitsen sinut iäksi linnaani!
Kauppias sopersi anteeksipyyntöään ja selitti, että oli ajattelematon ja vain aikeissa viedä ruusun tyttärelleen. Hirviö kuunteli ja rauhoittui. 
– Hyvä on, hirviö sanoi. – Säästän sinut, mutta vain jos lupaudut työskentelemään linnassani. 
Kauppias lupautui ja hirviö päästi hänet menemään sillä ehdolla, että hän palaisi takaisin.

Kylässä kauppias kertoi kaikille kauheasta kohtaamisestaan.
    – Mutta ethän sinä voi tuollaiselle hirviölle työskennellä! eräs totesi.    
– Onko se edes turvallista, toinen sanoi.
Kaunotar kuunteli isäänsä ja lohdutti häntä.
    – Älä huoli, minä menen sinun sijastasi! Kaunotar sanoi. – Minä jaksan työskennellä, eikä se hirviökään niin pelottavalta kuulosta.
Kauppias kauhistui ehdotusta ja kielsi tytärtään lähtemästä. Mutta Kaunotar oli päättäväinen ja rohkea, ja yöllä kun muut nukkuivat, Kaunotar otti isänsä hevosen ja ratsasti hirviön linnaan. Nelli ja Kettu pysyivät hädin tuskin perässä.

Linnassa ei näkynyt ketään, mutta pöytä oli katettu ja huoneet kimaltelivat valmiina vastaanottamaan hienoimmankin vieraan. 
    – Tämä linna on lumottu, Kettu kuiskasi Nellille. – Ihan kuin tuo kaappi olisi liikkunut, ja olen varma että tuo kynttilä tuijottaa minua!
    – Ehkä kaikki ovat näkymättömiä, Nelli sanoi – Niin kuin me.
Kaunotar kulki ympäri linnaa ihastellen loistoa ja mietti, ettei hirviö varmaankaan halunnut pahaa kenellekään, koska oli niin vieraanvarainen. Samassa hirviö tuli Kaunottaren eteen. Se oli suuri ja karvainen, sillä oli valtava nenä ja surulliset silmät. Kaunotar pelästyi, mutta selitti, että asuu nyt linnassa ja työskentelee hirviölle. Hirviö oli ystävällinen ja kohtelias, ja Kaunotar vakuuttui, että hurjan ulkokuoren alla oli kiltti ja lämmin olento. 

Aikaa kului. Kettu taikoi heidät tarinassa kuukausia eteenpäin. Kaunotar ja hirviö ihastelivat puutarhassa ruusuja uppoutuneena keskusteluun. Nelli katseli hirviötä. Se ei enää ollut niin pelottava. Se oli kyllä suuri ja hurjan näköinen, mutta sen kohtelias käytös ja iloinen nauru sai sen vaikuttamaan ystävälliseltä. Kaunotar oli huomannut saman.
    – On ollut ihanaa työskennellä täällä kauniissa puutarhassa ja olla kanssasi linnassa, Kaunotar sanoi hirviölle. – Mutta kaipaan perhettäni, ja kävisin mielelläni heitä tapaamassa.
    – Tietenkin voit mennä, hirviö totesi. – Meillä on ollut mukavaa yhdessä, et ole vankini. Toivon, että tulet kuitenkin takaisin.
Kaunotar lupasi tehdä niin, halasi hirviötä riemuissaan ja lähti saman tien hevosella kohti kotikylää. Hirviö katseli hänen peräänsä hymyillen. 
    – Kaunotar taitaa tykätä hirviöstä, Nelli sanoi.
    – Tunne on varmasti molemminpuolinen, Kettu hihitti ja katsoi hirviötä, joka tanssahteli kömpelösti itsekseen ja haisteli ruusuja.
Äkkiä hirviön eteen ilmestyi kirkkaana hehkuva haltia. 
    – Tiedäthän, hirviö, että jos Kaunotar ei tule takaisin, päiväsi ovat luetut! Haltia sanoi.
Hirviö painoi päänsä alas ja poimi yhden punaisen ruusun surullisena.
    – Kyllä minä tiedän, se sanoi ja haltia välähti taas näkymättömiin. 
Nelli ja Kettu katsoivat toisiaan ihmeissään.
    – Hirviökin on lumottu! Kettu sanoi. – Olisi pitänyt arvata, tämä koko linna haisee ihan taikapölylle!
Nelli keräsi rohkeutensa ja tarrasi Kettua hännästä. He ilmestyivät hirviön eteen joka katsoi heitä kummissaan.
    – Sinun täytyy kertoa Kaunottarelle lumouksesta, Nelli sanoi. – Hän tulee varmasti takaisin!
Hirviö pyöritti ruusua sormissaan.
– En voi, hirviö sanoi. – Hän tulee takaisin, jos haluaa. Lumous säilyy niin kauan, kunnes joku jää luokseni omasta tahdostaan, en voi kertoa sitä Kaunottarelle.
Se laahusti takaisin linnaansa surullisena.

Kettu taikoi heidät Kaunottaren kotiin parin päivän päähän. Kaunotar oli kertonut kaikille ajastaan linnassa ja kiltistä hirviöstä. Sisarukset olivat kateellisia hienosta palatsista ja loistosta, mutta isä oli iloinen saadessaan tyttärensä takaisin.
    – Minä en kuitenkaan jää tänne, Kaunotar sanoi. – Viihdyn hirviön kanssa ja lupasin mennä takaisin.
    – Ei siellä enää ole hirviötä! Vanhin lapsista sanoi. – Koko kylä pelästyi tarinaasi ja he lähtivät tuhoamaan linnan ja hirviön!
Kaunotar kauhistui ja ryntäsi ulos. Mutta kyläläiset olivat vieneet hevoset! Nelli tarrasi Kettua hännästä kiinni ja juoksi Kaunottaren luo.
    – Nopeasti, Nelli sanoi. – Me autamme sinua!
    – Miten ihmeessä? Kaunotar ihmetteli.
Nelli osoitti Kettua, joka innoissaan huiskautti taikapölyä ilmaan ja lennätti heidät kaikki takaisin linnaan.

Linnan edustalla oli paljon ihmisiä, jotka huusivat ja riehuivat. Nelli juoksi kyläläisten eteen.
– Hirviö on kiltti! Nelli huusi. – Ei sillä ole väliä että näyttää hurjalta, jos on kiltti!
Mutta kyläläiset eivät kuunnelleet. He olivat sitoneet hirviön, joka makasi maassa elottomana. Kaunotar ryntäsi hirviön luo ja itkien halasi sitä. 

– Voi rakas hirviö! Kaunotar huudahti.
Nelliä vähän pelotti huutavat ihmiset, mutta hän rohkaisi mielensä ja auttoi Kaunotarta avaamaan köydet hirviön ympäriltä. Vihreä Kettu sai tarpeekseen. Se pörhisti turkkiaan, ja alkoi kasvaa valtavaksi, hurjaksi, kiiltäväsilmäiseksi jättiketuksi. Kyläläiset pysähtyivät ja jäivät kauhuissaan tuijottamaan. Kettu kasvoi ja kasvoi muuriksi linnan ympärille, jättäen kyläläiset ulkopuolelle. Lopulta he luovuttivat ja palasivat takaisin kotiinsa varmoina, että hurja hirviö oli kukistettu. 
Ketun vihreän turkin loisteessa hirviö avasi viimein silmänsä.
    – Sinä...tulit takaisin, se sanoi Kaunottarelle.
    – Tietenkin, Kaunotar sanoi. – En halua jättää sinua enää koskaan.
Ja samassa ilma täyttyi kimaltavasta taikapölystä, linna hehkui tuhansissa väreissä ja hirviö muuttui ihmiseksi. Kaunotar syleili häntä. Haltian lumous oli haihtunut. Nelli ja Kettu lähtivät nojatuolin matkassa takaisin kotiin, onnellisina ja helpottuneina.

                         ***
Nelli istui keittiön tuolilla ja kiinnitti pinnejä isän hiuksiin.
    – Oliko se hirviö tosi hurja? Isä kysyi.
    – Joo, Nelli vastasi. – Mutta sitten kun sen oppi tuntemaan niin ei se sitten pelottanut.
Kettu peilaili itseään eteisessä ja pörhisteli vihreää turkkiaan. Nelli katseli sitä ja mietti hetken.
    – Ehkä jos on kiva ja kiltti muille, näyttääkin kivemmalta, hän totesi. 
    – Viisaampia sanoja en olekaan kuullut, isä sanoi lempeästi ja raapi partaansa, jossa keikkui keltainen höyhenpinni.

Nellin ja Vihreän Ketun satuseikkailu: Kolme pientä porsasta

Nelli halusi rakentaa hiekkalinnan olohuoneeseen. Hän kantoi hiekkalaatikolta ämpärissä hiekkaa, mutta hiekka oli kuivaa ja sitä oli vähän, joten linnasta tuli vain pieni surullinen kasa matolle. Vihreä Kettu istui oranssissa nojatuolissa ja katseli. 
    – Ei se näytä linnalta, Kettu sanoi. – Linnat ovat vähemmän möykkymäisiä.
    – Kyllä minä tiedän, Nelli puuskahti. – Tyhmä hiekka ei vain pysy kasassa!
    – Ehkä siihen pitää lisätä jotain, Kettu ehdotti. – Vaikka hammastikkuja. Tai pieniä herneitä.
Nelli tuijotti Kettua otsa kurtussa.
    – Eihän niistä ole mitään hyötyä, Nelli sanoi. – Etkö yhtään ajattele! Tähän tarvitaan vettä.
Nelli juoksi keittiöön ja täytti lasin vedellä. Olohuoneessa hän kaatoi veden hiekkakasan päälle. Hiekka valui liejuisina noroina ympäri mattoa. 
– Onpas hieno linna, Kettu nauroi. 
    – Itse olisit tehnyt hernelinnan, Nelli totesi ja naurahti vähän itsekin. – Luetaan sitten mieluummin jotain.
Nelli otti hyllystä kirjan, jonka kannessa oli kolme porsasta. Vihreä Kettu nyökkäsi ja heilautti häntäänsä. Suuri pilvi taikapölyä leijaili heidän ympärilleen. Nojatuoli keikkui ja hypähteli tuttuun tapaan ja kuljetti heidät iloisesti sadun keskelle.

He saapuivat maaseudulle. Ilma oli aurinkoinen ja heinät kukkivat pellon reunassa. Pienen mökin pihassa oli tomera äitipossu hyvästelemässä kolmea lastaan.
– Te olette jo niin isoja possuja, että nyt lähdette maailmalle ja rakennatte omat talonne! Äitipossu sanoi. – Muistakaa myös varoa isoa pahaa sutta!
Sitten äitipossu katsahti Nelliin.
    – Mikäs lapsenpallero sinä olet? Muista sinäkin varoa sutta, vaikka sinulla tuommoinen vihreä otus tuossa onkin.
Nelli hätkähti hämmästyksestä. Hän ei ollut koskenut Ketun häntään, joka yleensä teki heidät näkyväksi.
    – Näetkö sinä meidät? Nelli kummasteli.
    – No tottakai, hupsu lapsi! Äitipossu nauroi.
Nelli katsoi Kettua, mutta Kettu vain kohautti olkiaan.
    – Ehkä taikapölyä tuli liian vähän tällä kertaa, Kettu totesi.
Possut halasivat äitiään ja lähtivät kukin omille teilleen. Nelli ja Kettu lyöttäytyivät yhden porsaan matkaan. He kulkivat tietä pitkin pellon reunaan ja possu kertoi kuinka sen lempipuuhaa oli makoilu ja heinänpureskelu. 
– Ei minua huvita lähteä pidemmälle, possu sanoi.
    – Mutta missä sinä sitten asut? Nelli kysyi.
    – Miten olisi hernelinna, Kettu ehdotti. Nelli pyöritteli sille silmiään.
Pian vastaan tuli mies, jolla oli mukanaan suuri nippu olkia. 
    – Anteeksi, possu sanoi miehelle. – Myisitkö minulle nuo oljet? Voisin rakentaa niistä itselleni tähän talon!
Mies suostui ja niin possu rakensi nopeasti oljista pellon reunaan pienen olkitalon. Nelli ja Kettu auttoivat sitä, mutta talo näytti heppoiselta ja kiikkerältä. Possu kutsui Nellin ja Ketun sisään uuteen kotiinsa. Aurinko paistoi olkien välistä ja lämmitti mukavasti.
    – Enpähän tarvitse takkaa! Possu totesi.
    – Mutta mitäs sitten kun tulee kylmä, tai sataa, Nelli ihmetteli ja tökkäsi sormen olkien välistä ulos.
Possu ei ehtinyt vastata, kun ulkoa kuului mairitteleva ääni.
    – Tulepas ulos possupalleroinen, susi huudahti. – Minä haistan sinut siellä mökissäsi.
Nelli säikähti ja tarrasi Kettua hännästä. He muuttuivat näkymättömiksi. Nelli katsoi Kettua ihmeissään.
    – Minulla on ollut vähän flunssaa, Kettu sanoi. – Ehkä taikani on epävireessä.
Possu kauhistui, kun sen vieraat hävisivät ja huusi sudelle suureen ääneen.
    – Mene pois, en tule ulos, enkä koskaan päästä sinua sisälle!
    – Hah! Susi naurahti. – Jos et tule ulos, minä puhkun ja puhallan olkitalosi nurin!
    – Sopii yrittää, possu nauroi.
    – Ei! Nelli huudahti, mutta koska hän oli näkymätön, possu ei kuullut.
Susi puhkui ja puhisi ja uhkui ja pöhisi. Se otti valtavan suuren hönkäyksen ja puhalsi olkitaloon niin, että se hajosi palasiksi ja lennätti kaikki oljet ympäri peltoa! Possu kiljahti peloissaan, mutta Nelli nappasi sitä sorkasta kiinni, ja he pääsivät kaikki pakenemaan näkymättöminä. Kaukana suden ulottumattomissa, Nelli päästi sorkasta irti.
    – Voi voi, mitäs me nyt teemme? Possu vaikeroi ja mietti. – Lähdetään veljeni luo, siellä olemme turvassa! 
Ja niin he kulkivat kaikki metsän reunaan toisen porsaan luo.

Tämä possu oli sekin laiskanpuoleinen, muttei yhtä laiska kuin ensimmäinen. Se oli kerännyt suuria risuja ja oli juuri rakentamassa risutaloa. Nelli ja Kettu auttoivat sitä ensimmäisen possun selittäessä kauheaa tapahtumaa.     
– Ja sitten se puhalsi taloni nurin! Possu kertoi. – Koko talon! Se meni ihan lyttyyn!
– Minun taloani ei sudet puhaltele kumoon, toinen possu totesi. – Minä haluan pötkötellä rauhassa risumajassani ilman huolen häivää! 
Se asetti viimeisen risun oviaukon viereen.
– Mutta en jaksa enempää rakentaa, kyllähän tämäkin kelpaa!
Nelli ja Kettu menivät possujen kanssa uuteen risutaloon. Se oli hiukan tilavampi ja vankempi kuin olkitalo, mutta siitäkin päivä paistoi sisään ja takaseinä keikkui uhkaavasti. 
    – Nyt voitaisiin syödä jäätelöä, possu totesi. – Ja laittaa marjoja päälle!
Toinen possu hurrasi hienolle idealle. Samassa ulkoa kuului tuttu, uhkaava ääni.
    – Noniin possupallerot, susi sanoi kuuluvasti. – Tulkaapas ulos sieltä risuista.
    – Emme koskaan! Huusivat possut yhteen ääneen. 
Nelli tarrasi varmuuden vuoksi Kettua hännästä ja muuttui näkymättömäksi.
    – Tämä ei kyllä pääty hyvin, Nelli totesi hiljaa.
    – Jos ette tule ulos, niin minä puhkun ja puhallan risutalonne nurin! Susi naurahti.
    – Siitä vaan, senkin hölmö hukka! Possut huusivat ja Nelli pudisti päätään.
Susi puhkui ja puhisi ja uhkui ja pöhisi. Se otti taas valtavan hönkäyksen ja puhalsi vieläkin kovempaa kuin aiemmin, jolloin koko risutalo hajosi ja lennätti risut ympäri metsää. Nelli otti nopeasti possuja sorkista kiinni ja he kaikki pakenivat näkymättöminä syvemmälle metsään. Susi jäi harmistuneena risukasan viereen pohtimaan.

Nelli ja Kettu kävelivät possujen kanssa kohti kolmannen porsaan kotia. Se oli kaikista possuista ahkerin ja viisain. Se oli kävellyt kaikista kauimmas ja ostanut tiilikauppiaalta ison kasan tiiliä. Huolellisesti possu muurasi itselleen vankan tiilitalon, ja oli nyt puutarhassaan kastelemassa porkkanoita.
    – Kyllä te olette varsinaisia reikäpäitä, possu totesi kuullessaan hurjat tarinat sudesta. – Tulkaa minun talooni, sitä ei kukaan puhalla nurin. 
    – No niin mekin luulimme, ensimmäinen possu sanoi. – Mutta niin vain menivät talot lyttyyn!
    – Emme edes saaneet jäätelöä! Toinen possu totesi. – Enkä edes ehtinyt ottaa päiväunia!
    – Eivät ne talot päiväunilla synny, viisas possu sanoi. – Minä olen huolella rakentanut tämän talon, antaa suden tulla!
He kaikki menivät ahkeran possun kotiin, joka oli viihtyisä ja vankkaa tekoa. Takassa oli tuli ja keittiön pöydällä veivattava jäätelökone. Samassa ulkoa kuului suden ääni.
    – Turhaan te karkuun juoksette, susi sanoi. – Tulkaapas nyt ulos sieltä senkin pienet kiusankappaleet!
    – Emme tule, emme koskaan! Possut huusivat. – Ja sisään et pääse!
    – Hyvä on, susi huokasi. – Jos ette tule ulos, minä puhkun ja puhallan tiilitalonne nurin!
Kaikki katsoivat viisasta possua.
    – Tätä taloa et puhalla nurin! Viisas possu huusi sudelle.
Susi tuhahti. Sitten se puhkui ja puhisi ja uhkui ja pöhisi. Se otti suuren hönkäyksen ja puhalsi niin kovaa kuin suinkin pystyi. Mutta tiilitalo pysyi pystyssä. Nelli, Kettu ja possut hurrasivat sisällä. Susi puhisi ja puhalsi, mutta talo ei hievahtanutkaan. Sitten susi mietti hetken ja huudahti viekkaasti.
    – Minäpä tulen savupiipusta sisään, senkin typerät possut. Ette voi estää minua!
Possut kiljaisivat pelosta. Ne alkoivat kiireellä lisäämään polttopuuta. Mutta susi nappasi ahkeran possun kastelukannun ja kaatoi savupiipusta vettä takkaan niin, että tuli sammui. Possut kauhistuivat. Nelliäkin alkoi pelottaa. 
    – Meidän täytyy tehdä jotakin, Nelli sanoi Ketulle. – Toimiiko sinun taikasi nyt kunnolla?
Kettu pörhisteli turkkiaan, mutta mitään ei tapahtunut. Nelli otti sitä tassusta kiinni.
    – Jos hengität syvään ja rauhoitut, ehkä taika toimii sitten.
Kettu hyppäsi ovelle ja läimäytti sen auki. Kaikki talon sisällä jähmettyivät. Susi seisoi pihalla ja naureskeli. Mutta Kettu alkoi hengittämään syvään ja syvempään, ja vieläkin syvempään, kunnes sen henkäys oli valtaisa. Se veti ilmaa sisäänsä suu suurena kuin oviaukko. Susi alkoi kompuroida ilmavirrassa ja tarrasi puuhun kiinni. Ketun suuhun lenteli käpyjä ja kiviä, olkia ja risuja, haisuhaperoita ja päivänkakkaroita. Se täyttyi ilmalla kuin ilmapallo. Viimein se puhalsi kaikin voimin ilmat pihalle. Susi lensi kaaressa toiselle puolelle metsää, eikä se enää sen koommin välittänyt typeristä possunpalleroista. Possut hurrasivat.
– Nyt syödään jäätelöä ja laitetaan marjoja päälle! Viisain possu totesi ja kaikki hurrasivat vieläkin kovempaa. Ketun taikapöly toimi taas, ja Nelli ja Kettu lähtivät vatsat täynnä takaisin kotiin.
***
Nelli otti lautaselleen kurkkua. Vihreä Kettu mutusteli porkkananpalaa ikkunalaudalla. 
    – No opitko niiltä possuilta jotakin? Isä kysyi Nelliltä ruokapöydässä.
    – Joo, Nelli vastasi. – Ei kannata tehdä olkitaloa. Eikä risutaloa.
    – Vaan.., isä johdatteli. – Eikö muka muuta tarttunut päähän?
Nelli katsoi isää ja mietti.
    – Ai että kannattaa olla ahkera ja miettiä jotain ennen kuin tekee, hän vastasi.
Isä nyökytti ihmeissään.
    – No mitenkäs tuo mutainen kasa tuolla olohuoneessa, isä jatkoi ja osoitti rikkalapiota. – Olisikohan sitä voinut vähän miettiä etukäteen?
Nelli muisti onnettoman hiekkalinnansa. 
    – Ai niin, Nelli totesi päättäväisesti. – Älä huoli siitä, minä rakennan sen huomenna loppuun!

Nellin ja Vihreän Ketun satuseikkailu: Pieni merenneito

Nelli istui suihkun lattialla ja pesi varpaitaan. Vesi valui ympärillä ja kylpyhuone täyttyi höyrystä. Isä koputti oveen ja kurkisti sisään.
– Eiköhän kohta ala olla puhtaat varpaat, isä sanoi. – Älä valuta vettä turhaan, kohta siellä ollaan kuin uima-altaassa.
Nelli läpsytteli lattialle kertynyttä vettä. Uiminen oli Nellistä kivaa, mutta vähän pelottavaa. Vihreä Kettu hyppäsi suihkun päälle.
– Tuleeko täältä muutakin kuin vettä? Se sanoi ja kurkisti suihkuun. Vesi roiskui sen kuonoon ja Kettu pärski niin, että sen viiksikarvat menivät solmuun. 
Nelli nauroi ja sulki suihkun.
– Se on vain vettä! 
– Mutta ei sitäkään pidä tuhlata, isä sanoi ja ojensi Nellille pyyhkeen.
Nelli kuivasi itsensä ja puki päälleen. Sitten hän juoksi olohuoneeseen ja hyppäsi oranssiin nojatuoliin.  
    – Etsitäänkö joku vesiseikkailu? Nelli sanoi Ketulle. 
Kettu kiipeili kirjahyllyssä ja pudotti Nellille kirjan, jonka kannessa oli merenneito.
    – Tuossa on kalakirja, Kettu sanoi.
    – Ei se ole kala! Nelli nauroi. – Se on merenneito! 
Kettu katsoi Nelliä ihmeissään mutta huiskautti hännällään taikapölyä ilmaan. 
    – Odota! Nelli huudahti ja Kettu pysähtyi. – Ei kai meidän pidä uida siellä? Minä osaan kyllä, mutta en varmaan osaa olla veden alla kovin kauan. 
    – Ei haittaa, Kettu sanoi. – Ei tarvitsekaan!
Taikapöly singahti taas suurena pilvenä nojatuolin ympärille ja pomputti heidät nopeasti tarinan keskelle.

Kettu taikoi heidät suuren kuplan sisään. Se oli kuin sukellusvene, josta näki kirkkaasti kaikkialle. He molskahtivat mereen ja sukelsivat kuplassa syvälle salaiseen kaupunkiin, jossa merenneidot asuivat. Nelli kosketti varovasti kuplan pintaa.
    – Eihän se poksahda? Hän sanoi. 
    – Ei tietenkään, Kettu totesi. – Se on taikakupla. 
Syvällä tummassa vedessä ui paljon merenneitoja. Nelli ja Kettu seurasivat, kuinka yksi pieni merenneito oli valmistautumassa matkalle.
    – En malta odottaa! Merenneito hihkui sisaruksilleen. – Kertokaa taas millaisia ihmiset ovatkaan?
Sisarukset naureskelivat hyväntahtoisesti.
    – Heitä on monenlaisia ja he kaikki tekevät erilaisia asioita, yksi totesi.
    – Useimmilla on kaksi jalkaa ja he liikkuvat niillä pystyasennossa ympäriinsä! Toinen sanoi.
    – Jotkut heistä makoilevat rannoilla ja syövät valuvia tötteröitä ja tuijottelevat käsiinsä! Kolmas nauroi.
Pieni merenneito oli ihastuksissaan. Se oli pitkään odottanut että olisi tarpeeksi vanha päästäkseen meren pinnalle katsomaan meren ulkopuolista elämää. Kaihoisasti se oli kuunnellut sisarustensa tarinoita vuosikausia, mutta vihdoin oli sen vuoro. Se lähti matkaan ja Nelli ja Kettu seurasivat sitä.

Pieni merenneito haukkoi henkeään päästessään pinnalle. Ilma tuntui siitä ihmeelliseltä. Se ihasteli lämmintä ja veden pinnalla kimaltelevaa aurinkoa. Kaukana rannalla oli ihmisiä ja pieni merenneito ui hiljalleen lähemmäs. 
    – Onko se siis kala, Kettu ihmetteli ääneen.
– Ei, vaan merenneito! Nelli sanoi. – Sinä et kyllä tiedä mistään mitään.
Rannalla ihmiset pelasivat palloa, uivat ja istuskelivat puiden katveessa. Pieni merenneito ei ollut koskaan nähnyt ihmisiä. Turvallisen matkan päästä se ihmetteli näitä erikoisia olentoja, kaikenlaisia ja kaikenikäisiä ihmisiä. Illan suussa rantapaviljongissa alkoi soida musiikki ja ihmiset tanssivat ja nauroivat ja sytyttivät tulia suuriin kokkoihin. Pieni merenneito ei ollut koskaan nähnyt mitään niin ihmeellistä. Kun aurinko laski, se palasi takaisin kotiin syvälle mereen.

Kotona se kertoi sisaruksilleen, mitä oli nähnyt.
    – Eivätkö ne olekin outoja! Yksi heistä totesi. – Kaikenlaisia vempaimiakin niillä on, ja äänekkäitä koneita!
    – Maalla tuntuu olevan myös muita eläimiä jotka kulkevat neljällä jalalla, eikö ole hullua! Toinen nauroi.
    – Nyt se on ohi, ei tarvitse enää mennä takaisin, Kolmas sanoi. – Kyllä täällä on parempi olla.
Pieni merenneito vaipui mietteisiinsä. Sen mielestä ihmisten elämä vaikutti mielenkiintoiselta ja sitä harmitti, ettei se voinut kokea kaikkia ihmeitä itse. Myöhään seuraavana päivänä se lähti yksin syvälle pimeään merenalaiseen luolaan. Nelli ja Kettu seurasivat sitä.

Luolassa asui merinoita. Sillä oli suuri pyrstö ja levän peittämät, räpylämäiset kädet. 
    – Auta minua merinoita, pieni merenneito pyysi anelevasti. – Haluan kävellä ihmisten parissa ja kokea kuivan maan ihmeet!
    – Hyvä on, merinoita sanoi. – Mutta jos tulet ihmiseksi, et voi koskaan enää palata mereen perheesi luo. Sinun täytyy antaa minulle myös jotakin palkkioksi tästä taiasta. 
    – Minulla ei ole mitään, merenneito sanoi.
    – Ahaa, on kuin onkin, noita totesi. – Kaunis äänesi!
Pieni merenneito suostui tähän. Se oli laulanut iltaisin kauniisti niin että koko meri oli hyräillyt mukana, mutta oli valmis uhraamaan äänensä, jotta saisi olla ihminen. Noita antoi merenneidolle taikajuoman. 
Rannassa pieni merenneito joi taikajuoman ja toden totta, sen pyrstö muuttui kevyeksi mekoksi jonka alta pilkotti kaksi jalkaa. Hän nousi ylös ja hihkaisi innoissaan, mutta mitään ei kuulunut. Noita oli ottanut äänen maksuksi. Nelli ja Kettu astuivat ulos kuplasta ja seurasivat merenneitoa.
    – Mitä merinoita tekee äänellä? Nelli kummasteli.
    – Ehkä se keräilee niitä, Kettu ehdotti.

Pieni merenneito käveli rannalla ja ihasteli kasveja, lintuja ja kaikkea uutta ympärillään. Vähän matkan päässä oli joukko nuoria potkimassa palloa ja istuskelemassa auringossa. Merenneito meni lähemmäs. Nuoret nauroivat ja juttelivat, hyppivät ja juoksivat. Osa osoitteli itseään ja toisiaan pienillä ruuduilla, ja merenneito katseli heitä kuin lumoutuneena. Äkkiä merenneidon eteen vieri pallo.
    – Hei, potkaisetko sen tänne, yksi nuorista huusi hänelle.
Pieni merenneito potkaisi jalallaan palloa, joka singahti takaisin mistä oli karannut. Nuoret hurrasivat.
    – Hyvä potku! 
Merenneito oli haltioissaan. Vaikka hän oli mykkä, nuoret onnistuivat kommunikoimaan hänen kanssaan viesteilemällä pienillä laitteillaan. Hän istui ja juoksi ja kuunteli toisten tarinoita. Hän katseli kuvia joita nuoret ottivat hänestä. Kaikki tuntui kuin lumoukselta.
 
Mutta illemmalla nuoret lähtivät kotiinsa ja merenneito jäi yksin rannalle. Pimeys tuntui erilaiselta maalla kuin vedessä. Merenneito tunsi olonsa yksinäiseksi. Hän näki kaukana suuria rakennuksia, kuuli koneiden ääntä ja katsoi onnettomana rantaa, johon ihmiset olivat jättäneet roskia ja ruoantähteitä. Nyt elämä maan pinnalla tuntui pelottavalta ja vieraalta. Luonto tuntui katoavan kauemmas ja pieni merenneito ihmetteli, mikseivät ihmiset pitäneet maailmastaan huolta. Lohduttaakseen itseään merenneito yritti laulaa, mutta ääntä ei kuulunut. Kyyneleet valuivat merenneidon poskille.

    – Kyllähän me jotenkin voimme auttaa, Nelli sanoi topakasti Ketulle. 
– Taikakupla auttaa! Kettu sanoi ja taikoi kuplan merenneidon ympärille. 
Se astui Nellin kanssa kuplan sisään. 
    – Älä pelästy, Nelli sanoi, näkyvänä merenneidolle. – Voit puhua täällä kuplassa. 
    – En tiedä mitä tekisin, pieni merenneito sanoi ja hämmästyi, että ääni kuului. – Olen uhrannut kaiken ollakseni ihminen, mutta tämä uusi maailma on suuri ja pelottava. En enää koskaan näe sisaruksiani, eikä minulla ole paikkaa täällä.
    – Mutta eikö kaikki ole aluksi aina vähän pelottavaa, Nelli sanoi. – Kun tottuu uuteen niin tulee varmasti parempi mieli.
Merenneito nyyhkäisi ja katsoi Nelliä hymyillen. 
    – Se on ihan totta, hän sanoi. – On niin paljon mitä en vielä tiedä tästä maailmasta. Kuinka kaunista täällä onkaan, jos vain kaikki pitäisimme yhdessä parempaa huolta. 
Nelli ja Kettu nyökyttelivät ja auttoivat Merenneitoa siivoamaan rannalle jääneitä roskia.
Samassa rantaan ui merenneidon sisaruksia. He huokasivat helpottuneina nähdessään siskonsa rannalla.
    – Miksi lähdit niin äkkiä, yksi heistä huusi. – Merinoita kertoi ettemme enää voi nähdä sinua!
    – Lumousta ei voi rikkoa, merenneito totesi surullisena. 
Kettu mietti hetken. Se taikoi taikakuplan pienen riipuksen sisään ja antoi sen merenneidolle.
    – Tässä on taikakuplani, se sanoi. – Se kaulassa voit matkustaa perheesi luo silloin, kun haluat.
Merenneito ihastui ajatuksesta. Hän pystyisi nyt palaamaan kotiin kun haluaisi, mutta uusi maailma oli silti avoinna. Hän voisi auttaa ihmisiä ja huolehtia luonnosta maalla ja meressä. Merenneito kiitti Nelliä ja Kettua vuolaasti ja sukelsi taikakuplan kanssa mereen jättäen jälkeensä vaaleaa vaahtoa, joka hajosi meren aaltoihin. Kettu taikoi rannalle oranssin nojatuolin, jonka kyytiin Nelli hypähti. Pian he olivat turvallisesti kotona.

                        ***

    – Pelottiko sinua siellä syvässä vedessä? isä kysyi Nelliltä keittiössä ja huuhteli astioita. 
    – Vähäsen, Nelli myönsi. – Mutta meillä oli taikakupla. Ja sitten vähän ajan päästä ei enää pelottanut niin paljoa.
    – Ei se haittaa, jos pelottaa, isä sanoi. – Kaikkia pelottaa joskus.
    – Sitten on tosi rohkea, jos tekee jotain, vaikka olisi vähän pelottanutkin, eikö niin? Hän totesi.
    – Juuri näin, isä sanoi. 
Vihreä Kettu seurasi ikkunassa pörisevää kärpästä. Nelli mietti hetken.
    – Muista sulkea hana, ei sitä vettä saanut tuhlata, Nelli sanoi. – Ja voitaisiinko mennä huomenna uimaan? 
    – Mennään ihmeessä, isä sanoi hymyillen, ja sulki hanan.
 

Nellin ja Vihreän Ketun satuseikkailu: Peter Pan

Nelli käveli ympäri olohuonetta. Aurinko paistoi matalalta ja heitti suuria varjoja seinille. Nelli hyppäsi sohvalle, katsoi taakseen ja hyppäsi takaisin lattialle. Hän kyykistyi ja teki kuperkeikan ja kääntyi salamana ympäri. Isä katseli häntä keittiöstä.

 – Mitä ihmettä sinä teet? Isä kysyi.
 – Varjo seuraa minua, Nelli sanoi.
 – Ja se välillä se muuttuu isoksi ja pitkäksi, välillä se on pieni.
Nelli katsoi isän varjoa.
 – Sinun varjosi on kamalan iso!
 – No minä olen isompi kuin sinä, isä nauroi.
– Minä haluaisin olla jo iso, Nelli mutisi. – Sitten voisi mennä isojen lasten laitteisiin huvipuistossa ja ajaa lentokonetta.
Vihreä Kettu tassutteli Nellin viereen. Pian se hyppi kummallisissa asennoissa ja seurasi varjonsa leikkiä lattialla.
 – Lentokonetta lennetään, isä sanoi. – Ja sinä kyllä ehdit myöhemmin tekemään vaikka mitä.
– Minusta on kivaa olla pieni, Kettu sanoi. – Mahtuu helpommin pieniinkin seikkailuihin.
Nelli kiipesi oranssiin nojatuoliin varovasti varjoaan tarkkaillen. Isä ojensi hänelle kirjan, jonka kannessa luki Peter Pan.
– Luepas tuosta. Peter Panillakin oli ongelmia varjonsa kanssa, isä sanoi. Nelli avasi kirjan ja Kettu huiskautti hännällään valtavan taikapölypilven heidän ympärilleen. Se kimalsi ja kutitti. Nojatuoli nousi ilmaan ja keikkui ja pomppi vauhdikkaasti kohti tarinaa.

He saapuivat kodikkaaseen lastenhuoneeseen. Lattialla leikki kaksi lasta jotka olivat vähän nuorempia kuin Nelli. Kirjoituspöydän ääressä oli kolmas, joka oli vähän vanhempi kuin Nelli. Ikkuna oli auki, ja iltahämärä hiipi jo huoneeseen.
– Kuuletko sinä jotain kilinää? Nelli kysyi Ketulta.
– Täällä on taikapölyä, Kettu sanoi. – Ja keijun kilinää.
Samassa ikkunasta lensi sisään poika, jolla oli puun lehdistä tehdyt vaatteet.
 – Hei Leena, poika sanoi.
 – Hei Peter! Leena vastasi ja nousi kirjoituspöydän äärestä.
 – Onko se täällä? Peter kysyi.
 – Kyllä vain, odota hetki! Leena vastasi.
Peter Pan katsoi Leenan nuorempia veljiä lattialla.
 – Mitä nuo ovat? Hän kysyi.
 – He ovat veljeni Jukka ja Mikko, Leena nauroi.
Nelli tarttui Kettua hännästä ja kaikki näkivät heidät.
 – Entä mitä nuo ovat?! Peter huudahti.
Nelli ja Kettu esittäytyivät ja kaikki kohtelivat heitä kuin se olisi maailman luonnollisin asia että joku putkahtaa yhtäkkiä tyhjästä silmien eteen. Leena avasi lipaston laatikon. Laatikosta lennähti pieni kilisevä keiju.
 – Mitä ihmettä! Leena huudahti.
Keiju kilisi vimmatusti ja viittoili Peterille. Laatikosta lennähti myös mustana liehuva varjo, joka hyppi ympäri lastenhuoneen seiniä.
– Laitoin varjosi laatikkoon, en tiedä miten Helinä päätyi sinne! Leena sanoi.
– Se meni sinne varjoni perässä, Peter sanoi ja nappasi varjon kiinni. Hän yritti kiinnittää sitä jalkoihinsa.
 – En ymmärrä miksei se pysy paikoillaan.
– Se pitää tietenkin ommella kiinni, jos se on noin liukasta sorttia, Leena sanoi ja otti neulan ja langan esiin.
Peter Pan katsoi ihmetellen, kun Leena ompeli varjon kiinni sukkiin. Varjo yritti ensin rimpuilla ja pomppia, mutta luovutti ja asettui kiltisti Peterin taakse.
– Kappas! Peter riemastui. – Kylläpäs minä olenkin osaava!
– Ai sinä? Leena tuhahti. – Ethän sinä edes osaa ommella!
Peter Pan mietti hetken.
 – Sinun täytyy tulla Mikä-Mikä-Maahan näyttämään kaikille kuinka osaava olet!
 – Millaista siellä on? Leena kysyi.
– Hienoa ja mahtavaa! Peter huudahti. – Seikkailuja ja merenneitoja ja aarteita ja merirosvoja!
Jukka ja Mikko riemastuivat. Nellikin innostui. Leena halusi, että veljet ja uudet vieraat otettaisiin mukaan. Peter Pan hyppäsi ikkunaan ja Helinä-keiju pölläytti taikapölyä ilmaan. Taikapöly kimalteli heidän ympärillään ja pian he lensivät ikkunasta ulos yöhön. Nelli oli haltioissaan.
– Onko sinun taikapölysi yhtä hyvää? Nelli hihkui Ketulle leijuessaan ilmassa. Kettu tuhahti kuuluvasti ja pörhisti turkkiaan.
– Tietysti on, Kettu sanoi. – Minun taikani on paljon hienompaa kuin tämä! Se tupsautteli taikapölypilviä ympäriinsä ja Helinä teki samoin. Nelli nauroi. He liitivät kirkkaassa yössä taivaan halki Mikä-Mikä-Maahan.

Mikä-Mikä-Maa oli enemmän tai vähemmän saari. Jotkut ajattelivat, että se oli unimaailma, mutta se tuntui ja näytti aivan todelliselta. Peter Pan kertoi, että kaikki lapset näkivät sen eri tavalla. Yhteistä oli vain se, ettei kukaan koskaan vanhentunut siellä päivääkään.
– Minusta ei tule koskaan aikuista! Peter julisti. – Aikuisena on tylsää.
– Höpsis, Leena sanoi. – Kaikki kasvavat isoksi.
Mutta Peter vain nauroi. Nelliä se ärsytti. Alhaalla Mikä-Mikä-Maan rannalla oli suuri merirosvolaiva. Peter pysähtyi ja osoitti sen muille.
– Tuolla on hurja kapteeni Koukku. Se on äkäinen vanha homekorva!
– Miksi sen nimi on Koukku? Pikkuinen Mikko kysyi varovasti.
– Koska minä leikkasin sen käden irti ja syötin krokotiilille! Peter Pan nauroi. – Nyt sillä on koukku käden tilalla!
Leena kauhistui. Peter katsoi heitä ja levitteli käsiään.
– Itsepähän yritti vangita minut, hän selitti huolettomasti. – Mutta se siitä, mennään tapaamaan Kadonneita Lapsia!
He lensivät läheiseen metsäleiriin, jossa Kadonneet Lapset asuivat. He olivat sekalainen joukko lapsia, jotka olivat rohkeita tai äänekkäitä, hiljaisia tai varovaisia. He kertoivat, kuinka kapteeni Koukku oli yrittänyt vangita heitä jo vuosien ajan.
– Me olemme nuoria ja vapaita! Peter Pan sanoi. – Koukku on kateellinen ja ilkeä. – Tai ehkä hän on vihainen siksi, että leikkasit hänen kätensä irti, sanoi Nelli topakasti.
Leena ja Kadonneet Lapset nauroivat, mutta Peter Pan kohautti olkiaan.
Leena ja pojat viettivät leirissä useita päiviä. Kaikki opettivat toisilleen uusia asioita ja kertoivat erilaisia tarinoita. Nelli ja Kettu seurasivat mukana.
– Onko sinusta tässä paikassa jotakin kummallista? Nelli kysyi.
– Täällä ei ole hyttysiä, Kettu totesi ja nyrpisti nenäänsä. – Ei kun onhan tuossa. Ja tuossa.
– Eikö täällä ole outo tunnelma sinusta? Nelli jatkoi.
– Tämä on taikapilven keskellä, Kettu sanoi. – Ehkä täällä siksi tuntuu niin hassulta. Kaikki on hiukan pysähtynyttä.
Kettu taikoi heidät tarinassa eteenpäin. Peter Pan seikkaili muiden lasten kanssa ympäri Mikä-Mikä-Maata päivien, ja pian kuukausien ajan. Eräänä iltana Leena ja Peter istuivat nuotiolla.
– Minä en kunnolla muista, milloin tulimme tänne, Leena sanoi ihmetellen. – Ihan kuin olisimme lumottuja!
Silloin Helinä-keiju lennähti heidän luokseen ja kilisi hätääntyneenä. Peter kuunteli sitä ja pomppasi äkkiä pystyyn.
– Koukku on vanginnut Kadonneet Lapset laivaansa! Hän huusi ja kääntyi Leenaan päin. – Ja sinun veljesi ovat mukana!
Leena hypähti ylös ja vaati, että he lähtevät pelastamaan kaikki saman tien. Helinä tupsautti taikapölyä ilmaan, ja he lensivät kiireesti kohti Koukun laivaa Nelli ja Kettu kannoillaan.

Laivan kannella oli paljon merirosvoja. Kapteeni Koukku nauroi ilkeää nauruaan ja huitoi koukkukädellä ilmaan. Koukku näki Peter Panin ja koitti heitellä häntä mädillä tomaateilla.
– Siitäs saat senkin pikku ryökäle! Hän huusi. – Syötän ystäväsi krokotiileille!
Leena ja Peter Pan näkivät kuinka Kadonneet Lapset ja Leenan veljet oli sidottu toisiinsa ja pakotettu laivan reunalle lankun päälle. Meressä ui suuria ja nälkäisen näköisiä krokotiileja.
– Meidän täytyy auttaa heitä! Leena huusi.
Helinä lensi lähemmäs ja yritti heittää lasten päälle taikapölyä. Mutta Koukku osui siihen tomaatilla ja keiju lennähti mereen. Nyt Peterkin alkoi huolestua. Nelli nappasi Kettua hännästä ja muuttui näkyväksi.
– Mennään, äkkiä! Nelli sanoi ja otti Leenaa kädestä. Kettu lennätti heidät laivan viereen ja pörhisti turkkiaan. Se levisi ja venyi ja kasvoi suureksi ja leveäksi patjaksi laivan viereen.
– Hypätkää! Nelli huusi.
Kahta kertaa ei tarvinnut sanoa. Kaikki lapset hyppäsivät Ketun päälle ja laskeutuivat kuin pehmeään pumpuliin. Kettu pyöritti häntäänsä kuin propellia vedessä, ja koko joukko kiiti ketun päällä karkuun. Merirosvot huusivat laivan kannella ja Koukku hyppi vihaisena tasajalkaa. Peter Pan näytti kapteenille kieltä.
– Siitäs sait, vanha lanttupää, hän huusi ja nappasi Helinän merestä mukaansa. Naureskellen he seurasivat suurta Vihreää Kettua.

Nelli ja Kettu kiidättivät kaikki pois Mikä-Mikä-Maasta. Leena ja pojat olivat taas kotona, ja Kadonneille Lapsille etsittiin uusi koti, jossa he saisivat kasvaa kaikessa rauhassa isoiksi. He olivat ikionnellisia.
– Mutta entäs Peter Pan? Nelli kysyi.
– Hän lähti takaisin Mikä-Mikä-Maahan, Leena sanoi.– Ehkä hän joskus on valmis lähtemään sieltä lopullisesti ja kasvamaan isoksi.
– Pienenäkin on ihan kiva olla, Nelli sanoi ja katsoi Kettua hymyillen. – Mahtuu helpommin seikkailuihin.
Nelli hyvästeli kaikki ja hyppäsi nojatuoliin. Kettu kiidätti heidät kotiin taikapilven säihkyessä ympärillä.

***

– Olipas siinä tarina, isä sanoi illalla kun Nelli oli menossa nukkumaan. – En muistanutkaan että se oli noin hurja.
– Se varmaan johtuu siitä että olet niin vanha, Nelli totesi.
Isä nauroi. Vihreä Kettu kuorsasi tyytyväisenä Nellin tyynyllä.
– Ei se mitään haittaa, Nelli jatkoi kuitenkin isää rauhoitellen. – Minustakin tulee joskus vanha.
Nelli mietti hetken ja painoi pään tyynyyn Ketun viereen.
– Mutta ei ehkä ihan vielä, hän totesi. – Minulla on vielä lasten juttuja kesken.
– Ei mitään kiirettä, isä sanoi ja peitteli Nellin pehmeästi unten maille.