Nellin ja Vihreän Ketun joulupäivä

Nelli istui olohuoneen lattialla ja koitti liimata kiiltävää narua pahviin kiinni. Pahvista sinkoili pieniä paljetteja ja vaaleanpunaista glitteriä ympäri mattoa. Naru ei millään liimautunut vaikka Nelli pusersi sitä jokaisella sormella vuoronperään. Vihreä Kettu istui Nellin takana sohvalla ja ihmetteli touhua.

– Mitä sinä teet? Se kysyi Nelliltä.
– No…kun minä, Nelli aloitti mutta naru luiskahti taas irti. Nelli tuskastui ja heilautti narun sormistaan pois. Se lensi suoraan Ketun nenän päälle ja jäi siihen sojottamaan kuin kimaltava antenni. Nelli kiskaisi kätensä äkkiä suunsa eteen, mutta nauru purskahti silti ulos valtavana kikatuksena. Kettu puhalsi taikapölyä nenästään ja pian sen koko nenä kimalsi kilpaa narunpätkän kanssa. Isä istahti Nellin viereen sohvalle. Televisiossa pyöri joulupäivän ohjelmia ja pienessä joulukuusessa kimalsi valot.

– Mikäs noin naurattaa, isä kysyi ja laittoi pöydälle pienen kipon suklaakarkkeja.
– Ei mikään, Nelli hihitti ja kiipesi sohvalle isän ja karkkien viereen. Isä nappasi Nellin kainaloonsa ja rutisti
– Tänä vuonna pukki ei tuonut montaa lahjaa, isä sanoi vähän mietteliäästi, – Mutta aika kivoja juttuja kuitenkin.
Nelli nyökytteli ja ahtoi suuhunsa suklaata. Lahjoja oli kiva saada, mutta joulupäivänä oli ihanaa vain leikkiä ja puuhastella ilman jouluaaton jännitystä. Kettu nuuski karkkeja ja sen kimaltava nenä heilui vimmatusti. Nelliä alkoi taas naurattaa.

– Minä ajattelin että voisit lukea tänään isomummulle ja muille jotain noista sinun kirjoistasi, kun tänään mennään käymään siellä mummun hoivakodissa, isä sanoi.
– Joo! Nelli innostui. – Luen mummulle ja kaikille ja Myrtille myös! Myrtti kehrää aina tosi kovaa kun kerron sille satuja.
– No hyvä, isä sanoi ja katsahti lattialla oleviin kimaltaviin kortteihin ja koristeisiin. – Ja mikäs juttu tämä on?
Nelli ponnahti sohvalta takaisin lattialle ja alkoi liimata uutta narua pahvinpalaan.
– Se on salaisuus! Nelli sanoi. – Minä kerron sitten myöhemmin. Isä naurahti ja jätti Nellin puuhastelemaan rauhassa.
– Mikä se Myrtti on, Kettu kysyi. – Se on mummun kissa, Nelli vastasi. – Tai oikeasti se on kaikkien kissa siellä kodissa. Sitä saa kaikki paijata.
– Minunkin mummulla on kissa, Kettu sanoi. – Mutta se on niin iso että se ei mahdu mummien mökkiin.
Nelli katsoi Kettua ihmeissään. – Onko sinulla mummu? Nelli kysyi.
– Minulla on ainakin kolme mummia, Kettu sanoi. – Me kokoonnumme usein mummien taikakodissa, varsinkin jouluisin.
Nelli nousi seisomaan. – Minä en tiennyt että sinulla on noin iso perhe, mikset ole kertonut?
Kettu kohautti olkiaan ja nuolaisi ohimennen pöydänkulmalla olevaa murusta. – Ei se vain ole tullut puheeksi.
– Voitaisiinko me mennä käymään sinun perheen luona? Nelli kysyi. – Minä haluaisin nähdä sen ison kissan.
– No mennään, Kettu sanoi ja venytteli. – Ehditään sopivasti joulujuhlaan.

Nelli hyppäsi innoissaan oranssiin nojatuoliin odottamaan. Kettu ponnahti tuolin selkänojalle ja pölläytti suuren taikapölypilven heidän ympärilleen. Mutta tällä kertaa taika oli erilainen, se imaisi heidät kimaltavaan vuoristorataan, jossa he kiitivät hurjaa vauhtia ylös ja alas. Nelli kiljui innostuksesta.
He tupsahtivat metsäiseen maisemaan. Kaikkialla oli tummanvihreää sammalta ja suuria hiljaisia kuusia.
– Ohoh, Kettu sanoi, – Tultiinkin vähän etuajassa. Minä siirrän taikakelloa.
Kettu avasi viereisen kuusen rungosta pienen oven ja siirsi sen sisällä olevaa kelloa eteenpäin. Yhtäkkiä maisema muuttui talviseksi lumimaailmaksi, jossa jääkiteet kimalsivat ja lumihanget loistivat vaaleanpunaisessa auringossa.
– Noniin, Kettu sanoi ja alkoi kulkea pientä polkua eteenpäin. – Mummila on tuossa kallion takana.
Nelli ihasteli maisemaa ja seurasi Kettua kallion taa, jossa oli kuin olikin pikkuruinen vihreä mökki. Kettu pyyhki tassunsa ovimattoon ja avasi oven. Nelli seurasi perässä mahtuen juuri ja juuri ovesta sisään.

Sisällä avautui suuri mutta tunnelmallinen mökki, joka oli aivan täynnä Ketun sukulaisia ja muita hassun näköisiä otuksia. Ovelle kiiruhti hapsuinen vaaleanvihreä kettumummi.
– Voi miten ihanaa että pääsitte, tulkaa peremmälle! Mummi sanoi ja Nelli ja Kettu seurasivat sitä pyöreään tupaan, jossa oli suuret ikkunat ja ja erivärisiä sohvia. Huoneessa kaikui nauru ja iloinen puheensorina. 
– Kuka tuo on, Nelli kuiskasi Ketulle ja osoitti ikkunan edessä istuvaa, suurta ruttuista kettua.
– Se on Ruttu-mummo, Kettu sanoi ja mummo hymyili heille ujosti. – Ruttu-mummo ei koskaan puhu, mutta laulaa kauneimmat laulut, Vihreä Kettu sanoi.

Ketun siniset sisarukset, mäyrämäiset serkut, pikkiriikkiset sedät ja karvaiset kummit pyörivät heidän ympärillään, joku lenteli katossa ja yksi leijui suuressa kuplassa. Kaikenlaiset otukset kuuluivat Ketun perheeseen ja Nelli tunsi olonsa tervetulleeksi.
Mökin ulko-ovi avautui ja sisään astui hyvin pörheä, tummanvihreä kettu.
– Käpymummu! Vihreä Kettu hihkaisi ja mummu rutisti Kettua iloisesti.
– Voi teitä lapsia! Käpymummu huokasi. – Tulitte juuri parahiksi, kohta ruokitaan Hiisi ja pääsemme mekin juhlimaan.
– Hiisi on se mummien kissa, Kettu sanoi. – Kun Hiisi on syönyt, joulujuhla alkaa.
Vaaleanvihreä kettumummi kantoi tupaan suuria tarjottimia, jotka pursusivat ruokia.
– No niin, tulkaapa auttamaan! mummi sanoi, ja kaikki kantoivat tarjottimet ulos terassille. Nelli ja Kettu seurasivat mukana. Suuri terassi oli koristeltu pienin lyhdyin, jotka tuikkivat kauniisti hämärtyvässä illassa. Terassilta aukesi avara näkymä alas laaksoon, jossa oli valtava luminen, pyöreä kallio.
– Missä se kissa on? Nelli kuiskasi.
– Tuolla! Kettu hihkaisi ja osoitti alas laaksoon.

Laakson suuri kallio alkoi yhtäkkiä liikkua. Se nousi ja kasvoi ja siitä alkoi erottua kaksi korvannäköistä uloketta. Lumi varisi ympäriinsä kun kallio nosti päätään, ja sen pyöreästä muodosta avautui kaksi jättimäistä kiiluvaa silmää ja musta nenä.
– Hyvää iltaa Hiisi, Käpymummu sanoi. – Me kaikki tervehdimme sinua ja toivotamme hyvää joulua!
Hiisi ravisteli paksua lumista turkkiaan ja ilmaan pöllähti jääkiteitä, jotka kimaltelivat auringonlaskussa. Se katsoi kaikkia terassilla iloisesti hymyileviä otuksia ja heilautti tyytyväisenä viiksiään. Näky oli Nellistä hurja, mutta ei kuitenkaan pelottava. Sitten Hiisi näki Nellin ja kumartui lähemmäs. Sen valtava pää oli pian terassin kaiteessa kiinni, ja sen viikset heiluivat kuin koivun oksat kun se haisteli Nelliä. 
– Tässä on Nelli, Vihreä Kettu sanoi ja sen ääni kuulosti hiukan ylpeältä.
Nelli katsoi Hiisiä jähmettyneenä.
Hiisi käänteli korviaan. Sen silmät menivät viiruiksi ja se päästi pehmeän, mutta kovan maukauksen.
– Mauu.
Kaikki henkäisivät ihmetyksestä ja ihastuksesta. Käpymummu taputti Nelliä olkapäälle ja nauroi.
– Olisihan se pitänyt arvata! Hiisi osaa nähdä sen, mitä milloinkin tarvitsemme! Ole hyvä, tämä on Hiisille. 
Mummu antoi Nellille suuren kalapiiraan. Nelli ei ymmärtänyt yhtään mitään. Vihreä Kettu viittoi Nelliä ojentamaan piiraan Hiisin nenän eteen. Nelli teki juuri näin. Hiisi nuolaisi piiraan yhdellä sipaisulla suuhunsa. Sitten se kehräsi niin voimakkaasti, että koko mökki tutisi.
Kaikki hurrasivat ja seuraavaksi terassilla oli iloinen kaaos. Nauru raikui ja muruset sinkoilivat, kun kaikki tarjosivat ruokia jättimäiselle Hiisille, joka hotki kaiken innokkaasti.

Käpymummu veti Nellin hellästi sivummalle.
– Joka vuosi Hiisi valitsee jonkun, joka antaa meille kaikille lahjan. Tänä vuonna se valittu olit sinä.
Nelli kauhistui. Ei hänellä ollut mitään lahjoja kenellekään. Käpymummu laski pehmoisen tassunsa Nellin kädelle.
– Lahja ei ole mikään esine tai tavara. Emme me taikaketut tarvitse sellaisia! Täällä lahja on se, mitä sinä voit meille opettaa.
– En minä osaa opettaa mitään, Nelli sopersi vaivautuneena. 
Käpymummu nauroi.
– Sinä olet antanut lahjan jo, olemalla vain sinä! Lahja voi olla se että on kiltti tai utelias, kuuntelee toista tai lohduttaa. Ja minä tiedän siitä sinun salaisuudesta, toisten muistaminen ja toisista välittäminen, ne ovat suuria lahjoja. Hiisikin sen näki heti!
Nelli vähän punastui. Käpymummu taputti Nellin kättä ja Nelli tunsi olonsa lämpimän onnelliseksi. Sitten mummu viittoi kaikkia sisälle ja huudahti;
– Juhla alkakoon!

Kaikki ketut ja mäyrät, siilit ja satuolennot juhlivat. He tanssivat ja leikkivät, söivät ja riemuitsivat, kertoivat hassuja juttuja ja kuuntelivat toistensa tarinoita. Nelli ja Kettu juhlivat mukana, ja myöhään illalla Ruttu-mummo lauloi kaikille kauneimman laulun mitä Nelli oli koskaan kuullut. Se kaikui laaksossa ja tuuditti valtavan Hiisi-kissan uneen.
– Meidän pitää varmaan lähteä takaisin ettei päivästä tule liian pitkä, Vihreä Kettu sanoi.
Nelli hätkähti.
– Kello on jo vaikka kuinka paljon, minä myöhästyin!
– Ei hätää, Kettu sanoi ja tassutteli ovelle. – Taikapöly auttaa, emme ole olleet poissa kuin pienen hetken.
Ovella Käpymummu antoi Nellille pienen vihreänä hohtavan kävyn.
– Tässä on sinulle taikakäpy. Koskaan ei tiedä milloin se vapauttaa taikansa, mutta se on aina muistutus sinulle jostain tärkeästä.
Nelli kiitti mummua ja pian Vihreä Kettu huiskautti heidät taikapilvessä takaisin kotiin.

 

– Kohta lähdetään, isä huikkasi eteisestä.
– Ihan kohta! Nelli hihkaisi. – Minun salaisuus on nyt valmis!
Hän ryntäsi eteiseen syli täynnä kortteja.  
– Mitä ihmettä tämä on? Isä kysyi hymyillen.
– Minä tein mummulle ja naapureille ja mummun kavereille joulukortit, Nelli sanoi ylpeänä ja hymyili. – Ja Myrtillekin. Ja Viiville! 
– Viivi-koirallekin oma kortti, isä ihmetteli ja otti Nellin sylistä pinon kortteja, joissa oli kauniita tarroja ja iloisia jouluviestejä.
– Tietysti, Nelli sanoi ja kiskoi talvikengät jalkaan. – Viivi tulee varmasti iloiseksi.
– No ihan varmasti, isä sanoi mietteliäänä. – Mistä sinä tämmöisen idean keksit?
Nelli veti takin vetoketjun kiinni ja laittoi pipon päähän. 
–  Minä vaan keksin, Nelli sanoi hajamielisesti. – Jaetaan ne ennen kuin kerron mummulle isosta kissasta! Ja arvaa mitä, minulla on taikakäpy!
Isä nosti Nellin syliinsä ja rutisti.
– Sinä olet varsinainen taikakäpy koko lapsi, isä sanoi ja Nelli nauroi. 
Vihreä Kettu tassutteli iloisesti heidän perässään ovesta ulos. Portaikossa kaikui nauru ja joululaulut, ja kaikkialla leijui joulun kimaltava taika.