Satuillaan – yhteisiä satuhetkiä koko perheelle

Nellin ja Vihreän Ketun satuseikkailu: Pieni merenneito

Nelli istui suihkun lattialla ja pesi varpaitaan. Vesi valui ympärillä ja kylpyhuone täyttyi höyrystä. Isä koputti oveen ja kurkisti sisään.
– Eiköhän kohta ala olla puhtaat varpaat, isä sanoi. – Älä valuta vettä turhaan, kohta siellä ollaan kuin uima-altaassa.
Nelli läpsytteli lattialle kertynyttä vettä. Uiminen oli Nellistä kivaa, mutta vähän pelottavaa. Vihreä Kettu hyppäsi suihkun päälle.
– Tuleeko täältä muutakin kuin vettä? Se sanoi ja kurkisti suihkuun. Vesi roiskui sen kuonoon ja Kettu pärski niin, että sen viiksikarvat menivät solmuun. 
Nelli nauroi ja sulki suihkun.
– Se on vain vettä! 
– Mutta ei sitäkään pidä tuhlata, isä sanoi ja ojensi Nellille pyyhkeen.
Nelli kuivasi itsensä ja puki päälleen. Sitten hän juoksi olohuoneeseen ja hyppäsi oranssiin nojatuoliin.  
    – Etsitäänkö joku vesiseikkailu? Nelli sanoi Ketulle. 
Kettu kiipeili kirjahyllyssä ja pudotti Nellille kirjan, jonka kannessa oli merenneito.
    – Tuossa on kalakirja, Kettu sanoi.
    – Ei se ole kala! Nelli nauroi. – Se on merenneito! 
Kettu katsoi Nelliä ihmeissään mutta huiskautti hännällään taikapölyä ilmaan. 
    – Odota! Nelli huudahti ja Kettu pysähtyi. – Ei kai meidän pidä uida siellä? Minä osaan kyllä, mutta en varmaan osaa olla veden alla kovin kauan. 
    – Ei haittaa, Kettu sanoi. – Ei tarvitsekaan!
Taikapöly singahti taas suurena pilvenä nojatuolin ympärille ja pomputti heidät nopeasti tarinan keskelle.

Kettu taikoi heidät suuren kuplan sisään. Se oli kuin sukellusvene, josta näki kirkkaasti kaikkialle. He molskahtivat mereen ja sukelsivat kuplassa syvälle salaiseen kaupunkiin, jossa merenneidot asuivat. Nelli kosketti varovasti kuplan pintaa.
    – Eihän se poksahda? Hän sanoi. 
    – Ei tietenkään, Kettu totesi. – Se on taikakupla. 
Syvällä tummassa vedessä ui paljon merenneitoja. Nelli ja Kettu seurasivat, kuinka yksi pieni merenneito oli valmistautumassa matkalle.
    – En malta odottaa! Merenneito hihkui sisaruksilleen. – Kertokaa taas millaisia ihmiset ovatkaan?
Sisarukset naureskelivat hyväntahtoisesti.
    – Heitä on monenlaisia ja he kaikki tekevät erilaisia asioita, yksi totesi.
    – Useimmilla on kaksi jalkaa ja he liikkuvat niillä pystyasennossa ympäriinsä! Toinen sanoi.
    – Jotkut heistä makoilevat rannoilla ja syövät valuvia tötteröitä ja tuijottelevat käsiinsä! Kolmas nauroi.
Pieni merenneito oli ihastuksissaan. Se oli pitkään odottanut että olisi tarpeeksi vanha päästäkseen meren pinnalle katsomaan meren ulkopuolista elämää. Kaihoisasti se oli kuunnellut sisarustensa tarinoita vuosikausia, mutta vihdoin oli sen vuoro. Se lähti matkaan ja Nelli ja Kettu seurasivat sitä.

Pieni merenneito haukkoi henkeään päästessään pinnalle. Ilma tuntui siitä ihmeelliseltä. Se ihasteli lämmintä ja veden pinnalla kimaltelevaa aurinkoa. Kaukana rannalla oli ihmisiä ja pieni merenneito ui hiljalleen lähemmäs. 
    – Onko se siis kala, Kettu ihmetteli ääneen.
– Ei, vaan merenneito! Nelli sanoi. – Sinä et kyllä tiedä mistään mitään.
Rannalla ihmiset pelasivat palloa, uivat ja istuskelivat puiden katveessa. Pieni merenneito ei ollut koskaan nähnyt ihmisiä. Turvallisen matkan päästä se ihmetteli näitä erikoisia olentoja, kaikenlaisia ja kaikenikäisiä ihmisiä. Illan suussa rantapaviljongissa alkoi soida musiikki ja ihmiset tanssivat ja nauroivat ja sytyttivät tulia suuriin kokkoihin. Pieni merenneito ei ollut koskaan nähnyt mitään niin ihmeellistä. Kun aurinko laski, se palasi takaisin kotiin syvälle mereen.

Kotona se kertoi sisaruksilleen, mitä oli nähnyt.
    – Eivätkö ne olekin outoja! Yksi heistä totesi. – Kaikenlaisia vempaimiakin niillä on, ja äänekkäitä koneita!
    – Maalla tuntuu olevan myös muita eläimiä jotka kulkevat neljällä jalalla, eikö ole hullua! Toinen nauroi.
    – Nyt se on ohi, ei tarvitse enää mennä takaisin, Kolmas sanoi. – Kyllä täällä on parempi olla.
Pieni merenneito vaipui mietteisiinsä. Sen mielestä ihmisten elämä vaikutti mielenkiintoiselta ja sitä harmitti, ettei se voinut kokea kaikkia ihmeitä itse. Myöhään seuraavana päivänä se lähti yksin syvälle pimeään merenalaiseen luolaan. Nelli ja Kettu seurasivat sitä.

Luolassa asui merinoita. Sillä oli suuri pyrstö ja levän peittämät, räpylämäiset kädet. 
    – Auta minua merinoita, pieni merenneito pyysi anelevasti. – Haluan kävellä ihmisten parissa ja kokea kuivan maan ihmeet!
    – Hyvä on, merinoita sanoi. – Mutta jos tulet ihmiseksi, et voi koskaan enää palata mereen perheesi luo. Sinun täytyy antaa minulle myös jotakin palkkioksi tästä taiasta. 
    – Minulla ei ole mitään, merenneito sanoi.
    – Ahaa, on kuin onkin, noita totesi. – Kaunis äänesi!
Pieni merenneito suostui tähän. Se oli laulanut iltaisin kauniisti niin että koko meri oli hyräillyt mukana, mutta oli valmis uhraamaan äänensä, jotta saisi olla ihminen. Noita antoi merenneidolle taikajuoman. 
Rannassa pieni merenneito joi taikajuoman ja toden totta, sen pyrstö muuttui kevyeksi mekoksi jonka alta pilkotti kaksi jalkaa. Hän nousi ylös ja hihkaisi innoissaan, mutta mitään ei kuulunut. Noita oli ottanut äänen maksuksi. Nelli ja Kettu astuivat ulos kuplasta ja seurasivat merenneitoa.
    – Mitä merinoita tekee äänellä? Nelli kummasteli.
    – Ehkä se keräilee niitä, Kettu ehdotti.

Pieni merenneito käveli rannalla ja ihasteli kasveja, lintuja ja kaikkea uutta ympärillään. Vähän matkan päässä oli joukko nuoria potkimassa palloa ja istuskelemassa auringossa. Merenneito meni lähemmäs. Nuoret nauroivat ja juttelivat, hyppivät ja juoksivat. Osa osoitteli itseään ja toisiaan pienillä ruuduilla, ja merenneito katseli heitä kuin lumoutuneena. Äkkiä merenneidon eteen vieri pallo.
    – Hei, potkaisetko sen tänne, yksi nuorista huusi hänelle.
Pieni merenneito potkaisi jalallaan palloa, joka singahti takaisin mistä oli karannut. Nuoret hurrasivat.
    – Hyvä potku! 
Merenneito oli haltioissaan. Vaikka hän oli mykkä, nuoret onnistuivat kommunikoimaan hänen kanssaan viesteilemällä pienillä laitteillaan. Hän istui ja juoksi ja kuunteli toisten tarinoita. Hän katseli kuvia joita nuoret ottivat hänestä. Kaikki tuntui kuin lumoukselta.
 
Mutta illemmalla nuoret lähtivät kotiinsa ja merenneito jäi yksin rannalle. Pimeys tuntui erilaiselta maalla kuin vedessä. Merenneito tunsi olonsa yksinäiseksi. Hän näki kaukana suuria rakennuksia, kuuli koneiden ääntä ja katsoi onnettomana rantaa, johon ihmiset olivat jättäneet roskia ja ruoantähteitä. Nyt elämä maan pinnalla tuntui pelottavalta ja vieraalta. Luonto tuntui katoavan kauemmas ja pieni merenneito ihmetteli, mikseivät ihmiset pitäneet maailmastaan huolta. Lohduttaakseen itseään merenneito yritti laulaa, mutta ääntä ei kuulunut. Kyyneleet valuivat merenneidon poskille.

    – Kyllähän me jotenkin voimme auttaa, Nelli sanoi topakasti Ketulle. 
– Taikakupla auttaa! Kettu sanoi ja taikoi kuplan merenneidon ympärille. 
Se astui Nellin kanssa kuplan sisään. 
    – Älä pelästy, Nelli sanoi, näkyvänä merenneidolle. – Voit puhua täällä kuplassa. 
    – En tiedä mitä tekisin, pieni merenneito sanoi ja hämmästyi, että ääni kuului. – Olen uhrannut kaiken ollakseni ihminen, mutta tämä uusi maailma on suuri ja pelottava. En enää koskaan näe sisaruksiani, eikä minulla ole paikkaa täällä.
    – Mutta eikö kaikki ole aluksi aina vähän pelottavaa, Nelli sanoi. – Kun tottuu uuteen niin tulee varmasti parempi mieli.
Merenneito nyyhkäisi ja katsoi Nelliä hymyillen. 
    – Se on ihan totta, hän sanoi. – On niin paljon mitä en vielä tiedä tästä maailmasta. Kuinka kaunista täällä onkaan, jos vain kaikki pitäisimme yhdessä parempaa huolta. 
Nelli ja Kettu nyökyttelivät ja auttoivat Merenneitoa siivoamaan rannalle jääneitä roskia.
Samassa rantaan ui merenneidon sisaruksia. He huokasivat helpottuneina nähdessään siskonsa rannalla.
    – Miksi lähdit niin äkkiä, yksi heistä huusi. – Merinoita kertoi ettemme enää voi nähdä sinua!
    – Lumousta ei voi rikkoa, merenneito totesi surullisena. 
Kettu mietti hetken. Se taikoi taikakuplan pienen riipuksen sisään ja antoi sen merenneidolle.
    – Tässä on taikakuplani, se sanoi. – Se kaulassa voit matkustaa perheesi luo silloin, kun haluat.
Merenneito ihastui ajatuksesta. Hän pystyisi nyt palaamaan kotiin kun haluaisi, mutta uusi maailma oli silti avoinna. Hän voisi auttaa ihmisiä ja huolehtia luonnosta maalla ja meressä. Merenneito kiitti Nelliä ja Kettua vuolaasti ja sukelsi taikakuplan kanssa mereen jättäen jälkeensä vaaleaa vaahtoa, joka hajosi meren aaltoihin. Kettu taikoi rannalle oranssin nojatuolin, jonka kyytiin Nelli hypähti. Pian he olivat turvallisesti kotona.

                        ***

    – Pelottiko sinua siellä syvässä vedessä? isä kysyi Nelliltä keittiössä ja huuhteli astioita. 
    – Vähäsen, Nelli myönsi. – Mutta meillä oli taikakupla. Ja sitten vähän ajan päästä ei enää pelottanut niin paljoa.
    – Ei se haittaa, jos pelottaa, isä sanoi. – Kaikkia pelottaa joskus.
    – Sitten on tosi rohkea, jos tekee jotain, vaikka olisi vähän pelottanutkin, eikö niin? Hän totesi.
    – Juuri näin, isä sanoi. 
Vihreä Kettu seurasi ikkunassa pörisevää kärpästä. Nelli mietti hetken.
    – Muista sulkea hana, ei sitä vettä saanut tuhlata, Nelli sanoi. – Ja voitaisiinko mennä huomenna uimaan? 
    – Mennään ihmeessä, isä sanoi hymyillen, ja sulki hanan.