Nellin ja Vihreän Ketun satuseikkailu: Hölmöläiset

Nelli rakensi linnoitusta olohuoneeseen. Täkit ja tyynyt kohosivat jo majesteettisina möykkyinä kohti kattolamppua. Nelli haki vaatehuoneesta jääkiekkomailan tukikepiksi. Hän kantoi sen poikittain olohuoneeseen, jolloin matkan varrella hyllyiltä putoili kirjoja, tuoli kaatui ja kukkaruukku putosi lattialle.
    – Oho, Nelli sanoi ja pysähtyi. 
Vihreä Kettu istui linnoituksen päällä ja hihitti. Isä kurkisti olohuoneeseen.
    – Mitä ihmettä sinä puuhaat, isä sanoi ja nosti kukkaruukun paikoilleen. 
Hän otti mailan Nellin kädestä ja antoi sen pystyssä takaisin.
    – Varovasti nyt, isä nauroi. – Täällähän ollaan kuin hölmöläisten kylässä.
    – Missä? Nelli ihmetteli.
– Hölmölässä! Isä sanoi ja ojensi hyllystä kirjan. – Luetaan tätä illalla yhdessä, mutta voit lukea ensin vähän itsekin.
Nelli asetti mailan tukemaan tyynytornia ja mönki oranssiin nojatuoliin linnoituksen turvaan. Vihreä Kettu käpertyi viereen ja taskulampun valossa he aloittivat lukemaan hölmöläissatuja.
    – Kuinkahan hölmöjä hölmöläiset voivat olla? Kettu kysyi hiljaa. – Mitä jos ne ovat niin hölmöjä että hukkaavat oman päänsä, ties mitä siellä Hölmölässä sattuu!
– Ei kukaan ole niin hölmö, Nelli totesi ja nauroi. – Mennään katsomaan! 
Kettu huiskautti hännällään taikapölyä ilmaan. Nojatuoli heilui ja keikkui tuttuun tapaan ja pomppien kuljetti heidät taikapilven keskellä Hölmölään.

Hölmölä oli pieni kaupunki metsän reunassa ja täynnä väkeä. Vanhan talon katolla oli lehmä, joka rouskutti katolla kasvavaa ruohoa. Possuja ja kanoja juoksi ulkona ja sisällä. Kaupungin keskelle oli rakennettu uusi hieno talo, ja sitä oli ihastelemassa monta ukkoa ja akkaa. Nelli ja Kettu tuijottivat kummallista taloa, sillä siinä ei ollut lainkaan ikkunoita.
    – Jotain täältä nyt puuttuu, eräs hölmöläisistä ihmetteli.
    – Minustakin tämä näyttää jotenkin erilaiselta kuin muut talot, toinen kummasteli.
Yksi ukko sytytti kynttilän, jotta kaikki näkisivät paremmin, mikä talosta puuttui.
    – Olipa hyvä että sytytit kynttilän! Hölmöläiset riemuitsivat. – Nyt näemme, että täältä puuttuukin valo!
Hölmöläiset pohtivat, että taloon pitäisi saada paremmin valoa, kynttilät eivät riittäneet.
    – Mutta maailmahan on täynnä valoa! Yksi huudahti. – Kannetaan tyhjillä säkeillä pimeys ulos ja tuodaan valoa sisälle, kyllä siinä talo kirkastuu!
Nelli ja Kettu katselivat, kun hölmöläiset kantoivat säkkejä edestakaisin, avaten niitä vuoroin talon sisällä, vuoroin ulkona. Nelliä nauratti, eikä hän malttanut olla auttamatta. Hän tarttui Kettua hännästä ja tuli näkyväksi hölmöläisille.
    – Eikö olisi helpompaa tehdä ikkuna? Nelli sanoi. Hölmöläiset kuuntelivat kummissaan.
    – Lapsihan puhuu totta! Eräs ukko huudahti.
Haettiin kirves ja tehtiin seinään kolo, josta tulvi valoa sisään. Hölmöläiset olivat innoissaan.
    – Mutta voisihan valoa olla enemmänkin! Yksi totesi, ja kaikki olivat samaa mieltä.
Hölmöläiset hakkasivat kokonaisen seinän pois, ja talo tuli toden totta valoisammaksi. Tästä innostuneena hölmöläiset ajattelivat tehdä talosta vieläkin valoisamman ja hakkasivat toisenkin seinän pois. Nyt riitti valoa! He alkoivat jo kaataa kolmatta seinää, kun koko talo tuli romahtaen alas.
– Nyt on ainakin paljon valoa, yksi ukoista totesi. – Ehkä vähän liikaakin.

Nelli ja Kettu jatkoivat tutkimusmatkaansa pienessä kaupungissa. Talojen takana oli suuri ruispelto, jossa ruiskukat kukkivat sinisenä. Pellon vieressä oli seitsemän akkaa alushameisillaan seisoskelemassa.
    – Mitähän tuolla tapahtuu? Kettu sanoi. 
He menivät lähemmäs. Yhtäkkiä akat alkoivat sukellella pellossa. He hyppivät ja kiepsahtelivat, kroolasivat ja heittäytyivät pellon laineisiin kuin järveen.
    – Kylläpä virkistää! Yksi akoista huudahti. – Mikään ei voita kunnon uintiretkeä!
Nelli ja Kettu katsoivat heitä kummissaan, mutta lopulta hekin halusivat kokeilla pellossa uimista. He juoksivat peltoon ja nauraen uivat ruiskukkien keikkuessa ympärillä.
Pian akat konttasivat pellosta ulos uinnista virkistäytyneenä.
    – Tarkistetaanpa laskemalla, ettei kukaan ole hukkunut, yksi totesi.
Mutta vaikka he laskivat kuinka monta kertaa, aina yksi puuttui. 
– Laskija ei laskenut itseään mukaan, Nelli huomautti akoille pitäen Ketun hännästä kiinni.
    – Onpa viisas lapsi! Laskija huudahti ja aloitti uudelleen. 
    – Minä, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi. 
Taas puuttui yksi, ja näin akat tulivat kauheaan lopputulokseen, että yksi heistä oli tosiaankin hukkunut. He voivottelivat suureen ääneen hukkunutta, mistäs sitä edes tiesi jos vaikka oli itse se joka oli hukkunut! Kettu närkästyi akkojen hölmöydestä ja osoitti mutaista maata.
    – Painakaa jokainen nenänne tuohon kuraan ja laskekaa reiät. Teitä on yhtä monta akkaa kuin on maassa reikiä! 
    – Vihreä koira on oikeassa! Akat riemuitsivat ja tekivät työtä käskettyä. 
Ilo oli ylimmillään kun reikiä olikin seitsemän, sillä olihan yksi heistä pelastettu henkiin!

    – Hölmöläiset tuntuvat mukavilta, mutta tosiaan vähän hölmöiltä, Nelli totesi kun he kävelivät takaisin kaupungille. 
    – Luulivat minua koiraksi, Kettu mutisi ja Nelliä nauratti.

He kävelivät läheiseen taloon, jossa akka oli päättänyt ommella ukolleen uuden paidan.
– En minä uutta paitaa tarvitse, ukko sanoi. – Johan minä kaksi kertaa elämässäni olen paitaa vaihtanut!    
Nelli tirskahti. Mutta akka oli päättänyt tehdä uuden paidan, ja ompelikin sen reippaasti. Innoissaan akka unohti kuitenkin paidasta pääntien. Ukko laittoi paidan päällensä ja ihmetteli paidan sisällä, että olipa hieno ja sokkeloinen paita kun ei pää löytänyt aukkoa ulos laisinkaan. 
    – Minä puhkon paitaan pääntien! Akka totesi ja haki pihalta suuren risun. 
Risulla akka alkoi läpsytellä ukkoa päähän, saadakseen näin paitaan reiän päätä varten. Ukkoparka istua kökötti lattialla ja vaikeroi, kuinka vaivalloisia ja kivuliaita uudet vaatteet olivatkaan!
    – Älä pelkää ukkoseni, kohta paita varmasti puhkeaa! Akka sanoi ja jatkoi risulla mätkimistään ukon ulistessa niin, että naapurin lehmät tulivat uteliaina kurkkimaan ikkunoista sisään. 
    – Eikö olisi helpompaa ottaa sakset ja leikata paitaan aukko, Nelli vihdoin sanoi.
Ukko ja akka olivat haltioituneita tästä viisaasta toteamuksesta. He tekivät saksilla paitaan reiän. Mutta koska idea oli niin hieno, ajattelivat he tehdä pääaukkoa vieläkin suuremmaksi, ja vieläkin suuremmaksi – kunnes koko paita hajosi riekaleiksi. Ukko ja akka katsoivat paidanpalasia.
– Kylläpä harmittaa, akka totesi. – Mutta parempi vanha paita ja elävä ukko, kuin uusi paita ja päätön ukko. 
Ukko oli samaa mieltä. Nelli ja Kettu jatkoivat matkaansa.

– Tämähän on ihan pöhköä, Nelli sanoi. – Onko Hölmölässä yhtään viisasta ihmistä? 
– En tiedä, Kettu totesi. – Mutta minusta tuntuu, että mitä tahansa heille sanoo, he tekevät asiat ihan toisella tavalla.
– Mutta eivät he pahaa tarkoita, Nelli sanoi. – He vain ovat hölmöläisiä.

He saapuivat toisen talon eteen, johon oli kerääntynyt joukko hölmöläisiä. Nelli ja Kettu riensivät katsomaan, mitä he oikein ihmettelivät. Talon edessä istui suuri raidallinen kissa.
    – Naapurikaupungin mies tämän minulle myi, yksi ukoista huudahti. – Tämä on hiirikoira, mahtavin peto mitä näillä kulmilla on kuunaan nähty!
Nelli ja Kettu katsoivat toisiaan.
    – No he luulivat minuakin koiraksi, Kettu sanoi ja pörhisti vihreää turkkiaan.
Hölmöläiset eivät koskaan olleet nähneet kissaa, joten hiirikoira aiheutti suurta ihastusta ja ihmettelyä.
    – Hiirikoira metsästää kaikki hiiret kaupungistamme, ukko jatkoi. – Pian meillä ei ole lainkaan hiiriongelmaa!
Hölmöläiset riemuitsivat ja kehuivat ukkoa hienoista kaupoista.
    – Mitäs se sitten syö, kun kaikki hiiret on syöty? Yksi kysyi lopulta.
Kaikki hiljenivät ja alkoivat kauhuissaan ajatella, että jos hiirikoira oli suuri peto, ei mennyt kauaakaan, kun se alkaisi syödä lehmiä ja lapsia, taloja ja hevosia, tai ukkoja ja akkoja! Kissa katseli hölmöläisiä ja nuolaisi tassuaan. Hölmöläiset kauhistuivat tätä hirmuista petoa niin, että ampaisivat pakoon. Kaikki huusivat kauhuissaan ja juoksivat niin kovaa kuin pääsivät. Lopulta koko hölmölän kaupunki oli tyhjä hölmöläisistä. 

– Minne he menivät? Nelli ihmetteli.
– Kaikkialle, Kettu nauroi ja pyöräytti samalla hännällään taikapölyä heidän ympärilleen. – Ympäri maailmaa!
 
                    ***
Nelli kömpi linnoituksesta ulos ja ryntäsi keittiöön. Kettu tuli perässä ja nuuski lattialta leivänmuruja.
    – Mitäs tykkäsit hölmöläisistä, isä kysyi ja kattoi iltapalaa pöytään.
    – No oli se aika hölmöä siellä, Nelli sanoi. – Kaikki olivat kivoja mutta tekivät ihan hölmöjä asioita. 
    – Kaikkihan me joskus hölmöillään, isä sanoi. – Mutta aina mennään eteenpäin. Sellaisia me ihmiset olemme.
– Yksi heistä näytti ihan ukilta, Nelli totesi.
Isä nauroi ja pörrötti Nellin hiuksia. 
    – Olen aika varma että meissä kaikissa asuu pieni hölmöläinen.
Nelli katsoi isää ja nyökytteli hymyillen.