Satuillaan – yhteisiä satuhetkiä koko perheelle

Nellin ja Vihreän Ketun satuseikkailu: Ruma ankanpoikanen

Vihreä Kettu odotti oranssin nojatuolin selkänojalla. Se olisi halunnut välipalaa, mutta siihen ei ollut nyt aikaa, seikkailu odotti aivan kulman takana. Nelli kiirehti olohuoneeseen ja hypähti nojatuoliin. Kirjastosta oli taas löytynyt uusi aarre jonka Nelli kaivoi pienestä repustaan.

– Ru-ma an-kan-poi-ka-nen, Kettu tavasi kirjan kannesta.
– Eikö ole outo nimi, Nelli sanoi. – En ole ikinä nähnyt rumaa ankkaa!
Hän avasi kirjan ja katsoi Vihreää Kettua. 
– Mennäänkö nyt heti?  
Kettu nyökkäsi ja pörhisti tyytyväisenä turkkiaan. Se huiskautti vihreällä hännällään taikapölyä ilmaan. Pian heidän ympärillään oli suuri kimaltava pilvi, joka nosti nojatuolin ilmaan, heilutteli sitä hetken hullunkurisesti ja tupsautti sen lopulta pehmeästi satumaailmaan. Nelliä nauratti. Kettu myhäili tyytyväisenä. Pilvi hälveni, ja heidän eteensä avautui vehreä maalaismaisema, josta seikkailu saattoi alkaa.

Nelli ja Kettu kävelivät niityn poikki. Aurinko paistoi. Kaikkialla oli tuoksuvia kukkia ja iloisia lintuja, pörriäisiä ja sammakoita. Puiden ja suurten heinien suojassa oli ankkaemo pesässään. Se oli hautonut muniaan jo pitkään ja toivoi, että poikaset kuoriutuisivat pian. 
Nelli ja Kettu hiipivät lähemmäs. 
    – Onko ne rumat ankat suuria vai pieniä? Kettu kysyi hiljaa. – Pyöreitä tai kulmikkaita tai puikulaisia? Tai läpinäkyviä tai raidallisia? 
    – Mutta ei sellaiset ankat ole rumia, Nelli ihmetteli. – Mieti nyt, hopeinen pyörylä ankka jolla on iso hattu ja sukat, sehän olisi tosi hieno.
    
Juuri silloin ankkaemo havahtui, ja yksi toisensa jälkeen munat rasahtelivat rikki. Pieniä keltaisia ankanpoikasia putkahteli munista toinen toisensa jälkeen. 
Rannasta vaappui toinen ankka tervehtimään ankkaemoa.
    – Kylläpä on kauniita poikasia, ankka sanoi.
    – Mutta yksi ei vain tahdo kuoriutua, ankkaemo totesi. – Tuo kaikkein suurin.
Toinen ankka kumartui tarkastelemaan munaa.
    – Sepäs saattaakin olla kalkkunan muna! Sinuna jättäisin sen hautomatta, eiväthän kalkkunat osaa edes uida, se tokaisi ja jatkoi matkaansa. 
Ankkaemo ei kuitenkaan luovuttanut vaan hautoi vielä hetken aikaa. Vihdoin suuresta munasta kuului ritinää ja rasahtelua, ja poikanen kuoriutui. 
Ankkaemo ja toiset poikaset katsoivat sitä. Nelli ja Kettu katsoivat sitä. Poikanen oli suuri ja harmaa, ihan erilainen kuin muut poikaset. 
    – Voi hyvänen aika minkä näköinen sinä olet! Ankkaemo huudahti. – Mutta et sinä ainakaan kalkkuna ole, toivottavasti osaat kuitenkin uida!
    – Mutta eihän tuo ole ruma, Nelli kuiskasi Ketulle. – Emo on ihan pöllö.
Kettu tirskui, muttei sanonut mitään.

Nelli ja Kettu seurasivat ankkoja piilosta jonkin aikaa. Kettu taikoi heidät nopeasti muutaman päivän päähän, jolloin kaikki ankanpoikaset olivat jo oppineet uimaan. Ruma ankanpoikanen osasi uida kauniisti ja ryhdikkäästi, mutta koska se oli paljon suurempi ja erikoisempi kuin muut, sitä kiusattiin jatkuvasti. Se oli iloinen ja äänekäs, mutta koska se kuulosti erilaiselta, toiset ankat haukkuivat sitä. Nelli pyysi, että Kettu veisi heitä tarinassa vielä hiukan eteenpäin ja toivoi, että muut ankat olisivat nähneet kuinka kurjasti ne käyttäytyivät.  

Rannalla oli nyt useita ankkoja ja muutamia kalkkunoita. Kukaan niistä ei välittänyt Nellistä. Kettu oli kutistunut pikkuruiseksi ja kurkisteli salaa Nellin taskusta. 
– Näkeekö kukaan meitä? Nelli kuiskasi.
– Ainoastaan silloin kun pidät hännästäni kiinni, Kettu vastasi. – Mutta varovasti, ettet litistä sitä! 
Ruma ankanpoikanen seisoi kaikkien edessä pää kumarassa. Se näytti surulliselta ja Nelli kuuli, kuinka rumasti muut ankat puhuivat siitä. 
    – Kylläpä se on iso ja ruma! eräs ankka sanoi.
    – Ihan vääränlainen. Ei tuollaista viitsi katsella! tokaisi nyrpeä kalkkuna.
Kettu kuiskasi Nellille: – Kyllähän se on ihan erinäköinen kuin muut.
    – Entäs sitten? Nelli puuskahti. – Sinäkin olet ihan erilainen kuin minä. Mitä väliä sillä muka on?
Nelli olisi halunnut mennä puolustamaan ankanpoikasta, mutta suuret kalkkunat näyttivät pelottavilta. Nelli ja Kettu seurasivat ankkojen vaappumista takaisin lammelle.

Lammella kaikki  kiusasivat ja sättivät rumaa ankanpoikasta. Ne purivat, tönivät ja pilkkasivat sitä. Kun rannalla loikoileva sisiliskokin sähähti sille, ankanpoikaraukka sai tarpeekseen ja päätti karata kauas pois. Se pyrähti lammen reunalla kasvavaan kaislikkoon ja juoksi niin kovaa kuin pääsi kauas niityn reunaa kohti. Nelli ryntäsi perään ja tarrasi Kettua voimakkaasti hännästä. Kaikki säikähtivät Nellin nähdessään.
    – Toisia ei saa kiusata! Nelli huusi niille suutuksissaan ja juoksi ankanpoikasen perään.

Ankanpoikanen juoksi ja juoksi. Se ohitti suuria pitkäkaulaisia hanhia, jotka kaikki lehahtivat lentoon ankanpoikasen nähdessään. 
    – Olen niin ruma etten kelpaa kenellekään! Ankanpoikanen huusi.
Niityn reunalla oli komea talo, jonka aidalla istui suuri ja pullea kissa. Ankanpoikanen kiljaisi kissan nähdessään, mutta kissa vain sähähti ja hyppäsi kivelle päivää paistattelemaan. 
    – Olen niin ruma etten kelpaa edes kissanruoaksi! Ankanpoikanen huusi ja jatkoi juoksuaan. 
Se oli niin poissa tolaltaan että juoksi niityn yli ja pysähtyi vasta kun tuli suuren tuulisen järven rantaan. Väsyneenä se katsoi kuvajaistaan järven pinnalta. Vesi väreili ja pyöri, ja ankanpoikasen kuva näytti vääristyneeltä ja kammottavalta. Ankanpoikanen katsoi sitä murheellisena.
    – Ei ihme ettei minusta kukaan välitä. Olenhan minä aivan kauhean ruma.
Hiljaa niiskuttaen se jäi yksin järvelle.

Nelli ja Kettu olivat koittaneet pysyä ankanpoikasen perässä, mutta se oli juossut niin kovaa, etteivät he enää saaneet sitä kiinni. Nelliä harmitti. 
    – Miksi ne toiset ankat olivat niin ilkeitä? Nelli kysyi Ketulta.
    – En minä tiedä, Kettu vastasi. – Ehkä niillä on päässä pelkkää perunamuusia.
    – Sinun täytyy viedä meidät ankanpojan luo! Nelli käski Kettua. – Se tarvitsee nyt kaveria.
Kettu heilautti taikapölyä ilmaan, ja pian he olivat järven rannalla. Mutta nyt kaunis kesäinen ilma oli muuttunut kylmäksi ja harmaaksi talvipäiväksi, ja taivaalta satoi lunta.
    – Mitä tapahtui? Nelli sanoi hätääntyneenä ja etsi katseellaan ankanpoikasta. – Nyt sitä ei löydy varmasti mistään!
Mutta Kettu oli taas ison ketun kokoinen. Se juoksi lumista rantaa pitkin ja pysähtyi harmaan mytyn eteen. Nelli seurasi perästä. Rantakaislikon edessä nökötti ruma ankanpoikanen, joka oli jäätynyt järveen kiinni. Nelli rikkoi varovasti jäätä ja Kettu kiskoi ankanpoikasen rantaan. 
– Onneksi se on elossa! Nelli sanoi.
Mutta lumi tuiskusi, eikä ankanpoikanen näyttänyt virkoamisen merkkejä. Nelli otti Kettua hännänpäästä kiinni ja koitti lämmittää käsillään poikasta.Se oli kasvanut, mutta sen harmaa höyhenpeite oli edelleen ohut ja untuvainen. 
Silloin Kettu huiskautti taikapölyä ilmaan. Sen vihreä turkki alkoi pörhistyä ja paisua, se kasvoi ja kasvoi ja oli pian suuri kuin norsu. Se käpertyi pehmeästi Nellin ja ankanpoikasen ympärille kuin suureksi pesäksi. Sen paksu turkki lämmitti niin, että ankanpoikanen virkosi hetkessä. Ketun hohtavat silmät valaisivat lämpimässä pesässä, mutta näky oli niin outo, että ankanpoikanen säikähti herätessään.
    – Älkää syökö minua! Se huudahti, mutta painoi samalla päänsä alas. – Tai samapa tuo. Olen niin ruma ettei sillä ole väliä.
    – Höpö höpö, Nelli sanoi. – Sinussa ei ole mitään vikaa!
Ankanpoikanen häkeltyi ja suoristi itsensä.
    – Mutta minähän olen ihan kamalan ruma, se sanoi ja katsoi kummastellen Nelliä ja suurta omituista Kettua.
    – Et minusta, Nelli sanoi. Hän odotti hetken ja tönäisi Kettua. 
    – Etkä minusta! Kettu ymmärsi jatkaa.
    – Sinä olet hyvä noin, Nelli totesi iloisena. – Ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia. 
    – Minä olen paljon vihreämpi kuin useimmat muut ketut, Kettu sanoi ylpeästi. 
Ankanpoikanen piristyi hiukan. 
    – Sitä paitsi ne ankat olivat ilkeitä ja ilkeys on aina kamalan rumaa, Nelli sanoi. –  Ja ilkeillä ankoilla on päässä perunamuusia!
– Ja haisevia tatteja! Kettu jatkoi.
– Ja ankeriaanpäitä! Ankanpoikanen totesi innoissaan  ja Nelli nauroi niin että ankanpoikanenkin alkoi hihittää. 
– Ehkä minä olen ihan hyvä näin, se sanoi.
– Tai ehkä sinä olet paras noin, Nelli jatkoi ja kaikki olivat samaa mieltä.

Pian Kettu huiskautti hännällään pesän auki. Aurinko paistoi taas ja keväiset kukat tuoksuivat. Ankanpoikanen ui iloisena rantaveteen ja vilkutti Nellille ja Ketulle hyvästiksi. Nelli päästi Ketun hännästä irti. Ankkaemo poikasineen ui järvellä. Nähdessään ankanpoikasen, ne syöksähtivät kaikki huojentuneena sen luo. 
    – Olemme etsineet sinua kaikkialta! Emo huudahti ja levitti siipensä syleilyyn. Keltaiset poikaset mutisivat anteeksipyyntöjään ja näyttivät katuvaisilta. Ankanpoikanen rutisti emoaan. Se oli helpottunut ja iloinen. Nelli katseli sitä ja mietti, minkälainen siitä kasvaisi isona. Ehkei se koskaan ollutkaan ruma ankanpoikanen.
– Nyt pitää lähteä, Kettu sanoi ja venytteli. – Kauhea nälkä.
Rantaan ilmestyi oranssi nojatuoli ja pian Nelli ja Kettu kiitivät takaisin kotiin taikapilven keskellä.
      * * *
    – Tulepas Nelli iltapalalle, isä huikkasi keittiöstä.
Nelli hypähteli iloisena keittiöön ja istuutui pöytään. Vihreä Kettu kierteli keittiön kaappien päällä ja kuolasi nälissään jääkaapin oveen ennen kuin sai iltapalaa. 
    – Luetaanko joku satu ennen nukkumaanmenoa? Isä kysyi.
Nelli nyökkäsi innoissaan.
    – Minä tiedän hyvän sadun! Nelli sanoi. – voin kertoa sen sinulle, mutta se on aika jännä! Se kertoo kivasta ankanpoikasesta joka ei oikeasti ollutkaan ruma.
– En malta odottaa, isä sanoi hymyillen.