Nellin ja Vihreän Ketun satuseikkailu: Saippuakuplatyttö

Nelli makasi olohuoneen lattialla ja tökki ruudulta kirkkaita hedelmiä. Hedelmät viuhuivat palasiksi ja Nelli naureskeli niille. Vihreä Kettu tassutteli Nellin eteen ja seurasi peliä. 
    – Minä en ymmärrä tätä, Kettu sanoi. – Eihän noita hedelmiä edes syödä.
Nelli nauroi. 
    – Tämä onkin peli, sen on tarkoitus olla hauskaa! Kaikki pelaavat tätä.
    – Kaikkiko? Kettu mietti. – Tuollaisilla hienoilla laitteilla?
Nelli nosti katseensa Kettuun ja pysähtyi hetkeksi. Ruudulta kuului pingahtelua ja kilinää.
    – No ei ihan kaikki...Nelli sanoi mietteliäänä. – Mutta melkein.
Ruudulla vilkkui värejä ja numeroita ja uusi peli houkutteli jatkamaan. Nelli sulki laitteen. Kettu kiipesi oranssiin nojatuoliin ja rapsutteli itseään. 
    – Tehdään jotain. Iltapalaan on vielä aikaa ja minulla on tylsää.
Nelli katseli kirjahyllyä ja nauroi Ketulle.
    – Sinä tarvitset harrastuksen! Mutta mennään ensin seikkailuun. Tässä!
Hän istui nojatuoliin kirjan kanssa. Kettu katsoi kirjan kantta, jossa oli pieni likaisen näköinen tyttö puhaltamassa kirkkaita saippuakuplia. Kettu vilkaisi Nelliin epäluuloisesti. 
    – Oletko nyt ihan varma? Se kysyi.
    – Tottakai! Nelli sanoi ja avasi kirjan. – Mennään jo!
Vihreä Kettu tupsautti hännällään suuren pilven taikapölyä ilmaan, ja nojatuoli huojui ja keikkui pilven keskellä kohti uutta seikkailua.

Nelli ja Kettu tulivat talviseen kaupunkiin. Suurten kivisten rakennusten väleissä risteili kapeita kujia, seinillä roikkui koristeellisia kylttejä ja paljon pieniä valoja. Ilma oli kylmä, lunta leijaili hiljaa taivaalta. 
    – Muista, että olemme näkymättömiä kaikille, Kettu sanoi. – Ainoastaan silloin kun tartut häntääni, voivat muut nähdä meidät. 
Nelli nyökkäsi. Kaupunki oli suuri ja siellä oli paljon ihmisiä. Se oli aika jännittävää. He kulkivat torin kulmalle pieneen puistikkoon. Torimyyjät pakkasivat kojujaan illaksi pois ja ihmiset juttelivat lämpimissä kahviloissa torin reunamilla. Yhdellä penkillä istui yksinäinen pieni tyttö puhaltamassa saippuakuplia. Nelli ja Kettu istuivat hiljaa viereiselle penkille.

Nelli katseli ohikulkijoita. Kaikenkokoisia, kaikenikäisiä ja kaikennäköisiä ihmisiä kulki ohitse. Joku työnsi lastenvaunuja, joku kantoi mukanaan tavaroita, joku suhahti ohitse kiireisenä. Kukaan ei kiinnittänyt saippuakuplatyttöön mitään huomiota.
    – Mitä nyt tapahtuu? Kettu kysyi kärsimättömänä. – Tässäkö me nyt vaan istutaan?
    – Miksiköhän tuo tyttö on yksin? Nelli pohti.
    – Mennään kysymään, Kettu vastasi ja kutistui ja kiertyi pieneksi nauhaksi Nellin käden ympärille. Nelli muuttui näkyväksi ja käveli tytön luo. 

Tyttö tervehti Nelliä varovasti. Saippuakuplat leijailivat heidän ympärillään. 
    – Oletko sinä täällä ihan yksin? Nelli kysyi.
Tyttö nyökkäsi. 
    – Kotona on yksinäistä, tyttö sanoi hiljaa. – Tulen tänne katsomaan kuplia.
Hän puhalsi yhden suuren kuplan, joka kimalsi heidän edessään. Kaikki kaupungin valot ja värit hehkuivat kuplan pinnalla. 
– Katso! Tyttö sanoi. 
Kuplan sisällä näkyi onnellisia perheitä, ihmisiä syömässä runsaita aterioita. Nelli oli ihmeissään.
    – Taikakuplia! Nelli innostui. 
    – Minulla ei ole ystäviä, tyttö sanoi. – Mutta kuplissa näen kauniita asioita, enkä tunne oloani enää niin yksinäiseksi.
– Minä voin olla sinun kaverisi, Nelli sanoi ja jatkoi, – Ja Kettu myös. Se on taikakettu!
Kettu pörhisteli Nellin kädessä ja tyttö katsoi sitä ihmeissään. Kettu vilkutti tytölle pienellä vihreällä tassullaan ja tyttö hymyili sille.
Puiston poikki kulki ryhmä lapsia, joilla oli luistimia ja mailoja mukanaan. Tyttö katsoi kaihoisasti heitä ja puhalsi lisää pieniä kuplia ilmaan.
    – En ole koskaan luistellut, tyttö sanoi. – Onkohan se kivaa?
    – Minusta se on tosi kivaa! Nelli riemastui. – Haetaan luistimet ja mennään luistelemaan!
Tyttö vilkaisi Nelliä nopeasti ja käänsi päänsä alas.
    – Minulla ei ole luistimia.
Vihreä Kettu pyörähti Nellin kädessä.
    – Siinä minä voin olla avuksi! Se hihkaisi. 
Nelli otti tyttöä kädestä kiinni.
    – Ei tarvitse pelätä, taikapöly vain vähän kutittaa!
Vihreä Kettu pyörähti heidän molempien ympärille ja tuiskutti taikapölyä ilmaan. Se sekoittui saippuakuplien kanssa hauskaksi kuplivaksi pilveksi, ja kuljetti kaikki kolme läheiselle luistinradalle.

Ihmiset luistelivat harvakseltaan jäällä. Kentän toisessa reunassa lapset pelasivat jääkiekkoa, toisessa osa yritti temppuilla. Kettu taikoi luistimet Nellin ja tytön jalkoihin. 
    – Nyt mennään varovasti, Nelli sanoi. 
    – Mutta kovaa! Kettu hihkaisi. 
Nelli ja tyttö tarttuivat Ketun hännästä kiinni ja Kettu veti heitä jäällä perässään. He kaikki kiljuivat innostuksesta ja nauroivat. Nelli koitti opettaa saippuakuplatyttöä luistelemaan, mutta vaikka se oli hiukan hankalaa, heillä oli hauskaa yhdessä. 
Ilta viileni entisestään, ja he kaikki kerääntyivät luistinradan reunalle pienen kioskin eteen ja vaihtoivat kengät jalkaan.

    – Juodaanko kaakaota? Nelli kysyi ja käveli kioskille.
Tyttö seurasi perässä, mutta ei sanonut mitään. Kioskilla viiksekäs nuori mies selaili ruutua tylsistyneenä tuoliinsa lysähtäneenä.     
– Kolme kaakaota kiitos, Nelli sanoi hänelle kohteliaasti.
Mies nosti katseensa ja katsoi saippuakuplatyttöä.
    – Se sitten maksaa, hän sanoi.
Saippuakuplatyttö tarrasi Nelliä hihasta ja kuiskasi:
    – Minulla ei ole yhtään rahaa. Mennään pois ennen kuin hän suuttuu.
Nelli kaivoi taskustaan kolikoita, jotka hän oli saanut mummoltaan ja laittoi ne tiskille.
Nuori myyjä katsoi kolikoita.
    – Siitä puuttuu, hän sanoi ja jatkoi ruudun tuijottamistaan.
Nelli ja tyttö seisoivat hiljaa kioskin edessä. Kettu pyöri Nellin jaloissa mutta ei nähnyt tiskille. Lopulta se hyppäsi siihen ja säikäytti nuoren miehen.
    – Anteeksi, hyvä herra, Kettu sanoi. – Olisiko mahdollista että voisimme saada yhden suuren kaakaon tähän hintaan?
    – Wou, puhuva kettu, nuori mies sanoi. – Selvä homma.
Hän teki suuren kaakaon ja laittoi siihen päälle kermavaahtoa. Hän antoi Nellille kolme paperipilliä ja ripotteli suklaahippuja kaakaon päälle. Lopulta nuori mies antoi Nellille vielä yhden kolikoista takaisin.
    – Tervetuloa uudestaan, hän sanoi ja katseli Kettua, joka pörhisteli turkkiaan mielissään saamastaan huomiosta.
Saippuakuplatyttö oli haltioissaan. Kaakao oli makeaa ja lämmintä, ja he nauttivat sen yhdessä tuikkivan tähtitaivaan alla.

Kettu kuljetti heidät pian takaisin puiston penkille, jossa he olivat tavanneet. Tyttö puhalsi taas kuplia taivaalle. Ilma oli viilennyt niin, että kuplat alkoivat jäätyä hiljalleen. Jokaisessa kuplassa tyttö näki pieniä haaveita ja toiveita, ja osoitti yhtä suurta kuplaa. Kuplassa näkyi harmaa iloinen mummo, joka vatkasi lettutaikinaa kukallinen esiliina päällään.
    – Muistan kuinka mummo teki kanssani lettuja, tyttö sanoi. – Silloin kaikki oli paremmin. 
Hän näytti surulliselta ja vaipui hiukan mietteisiinsä. Nelli otti saippuakuplatyttöä kädestä ja puristi. Tyttö nosti katseensa ja hymyili.     
– Kukaan ei ole kiinnittänyt minuun huomiota ennen teitä, tyttö sanoi Nellille ja Ketulle huojentuneena. – Kiitos että sain olla teidän kanssanne tänään, minulla oli tosi hauskaa.
– Niin meilläkin, Nelli vastasi iloisesti. – Ehkä voidaan joskus mennä uudestaan luistelemaan!

Nelli ja Kettu kävelivät pienen matkan päähän ja vilkuttivat saippuakuplatytölle hyvästiksi. Pian Nelli päästi ketun hännästä irti.
– Eikö hän aio mennä kotiinsa? Nelli kysyi. – Miten tämä satu päättyy?
– Katsotaan, Kettu sanoi ja heilautti häntäänsä.
Se kuljetti heidät tarinassa muutaman päivän päähän. Puistikossa risteili edelleen ihmisiä, mutta saippuakuplatyttöä ei näkynyt. Aurinko paistoi ja oli pieni pakkanen. He kävelivät penkille, jolla tyttö oli istunut. Penkillä oli saippuakuplapurkki.

Nelli otti saippuakuplapurkin ja puhalsi kuplia taivaalle. Ne olivat suuria, kimaltavia ja niistä heijastuivat kaikki ympäröivät valot ja kauniit värit. Suurimmassa kuplassa he näkivät tuon saman harmaan mummon paistamassa lettuja.
    – Katso! Nelli huudahti.
Kuplassa mummon kanssa oli myös pieni saippuakuplatyttö, iloisena ja nauravaisena, paistamassa lettuja lämpimässä keittiössä.

                        ***
    – Onko kaikki hyvin? Isä kysyi Nelliltä keittiössä.
Nelli havahtui mietteistään. Vihreä Kettu kuorsasi pöydän alla.
    – On, Nelli sanoi. – Tehdäänkö huomenna lettuja?
Isä nauroi. 
    – No tehdään vaan, sitäkö sinä siinä mietit?
Nelli meni isän luo ja rutisti häntä. Isä rutisti takaisin.
    – Joo. Jos tehdään yhdessä, Nelli sanoi ja hymyili.