Nellin ja Vihreän Ketun satuseikkailu: Peter Pan

Nelli käveli ympäri olohuonetta. Aurinko paistoi matalalta ja heitti suuria varjoja seinille. Nelli hyppäsi sohvalle, katsoi taakseen ja hyppäsi takaisin lattialle. Hän kyykistyi ja teki kuperkeikan ja kääntyi salamana ympäri. Isä katseli häntä keittiöstä.

 – Mitä ihmettä sinä teet? Isä kysyi.
 – Varjo seuraa minua, Nelli sanoi.
 – Ja se välillä se muuttuu isoksi ja pitkäksi, välillä se on pieni.
Nelli katsoi isän varjoa.
 – Sinun varjosi on kamalan iso!
 – No minä olen isompi kuin sinä, isä nauroi.
– Minä haluaisin olla jo iso, Nelli mutisi. – Sitten voisi mennä isojen lasten laitteisiin huvipuistossa ja ajaa lentokonetta.
Vihreä Kettu tassutteli Nellin viereen. Pian se hyppi kummallisissa asennoissa ja seurasi varjonsa leikkiä lattialla.
 – Lentokonetta lennetään, isä sanoi. – Ja sinä kyllä ehdit myöhemmin tekemään vaikka mitä.
– Minusta on kivaa olla pieni, Kettu sanoi. – Mahtuu helpommin pieniinkin seikkailuihin.
Nelli kiipesi oranssiin nojatuoliin varovasti varjoaan tarkkaillen. Isä ojensi hänelle kirjan, jonka kannessa luki Peter Pan.
– Luepas tuosta. Peter Panillakin oli ongelmia varjonsa kanssa, isä sanoi. Nelli avasi kirjan ja Kettu huiskautti hännällään valtavan taikapölypilven heidän ympärilleen. Se kimalsi ja kutitti. Nojatuoli nousi ilmaan ja keikkui ja pomppi vauhdikkaasti kohti tarinaa.

He saapuivat kodikkaaseen lastenhuoneeseen. Lattialla leikki kaksi lasta jotka olivat vähän nuorempia kuin Nelli. Kirjoituspöydän ääressä oli kolmas, joka oli vähän vanhempi kuin Nelli. Ikkuna oli auki, ja iltahämärä hiipi jo huoneeseen.
– Kuuletko sinä jotain kilinää? Nelli kysyi Ketulta.
– Täällä on taikapölyä, Kettu sanoi. – Ja keijun kilinää.
Samassa ikkunasta lensi sisään poika, jolla oli puun lehdistä tehdyt vaatteet.
 – Hei Leena, poika sanoi.
 – Hei Peter! Leena vastasi ja nousi kirjoituspöydän äärestä.
 – Onko se täällä? Peter kysyi.
 – Kyllä vain, odota hetki! Leena vastasi.
Peter Pan katsoi Leenan nuorempia veljiä lattialla.
 – Mitä nuo ovat? Hän kysyi.
 – He ovat veljeni Jukka ja Mikko, Leena nauroi.
Nelli tarttui Kettua hännästä ja kaikki näkivät heidät.
 – Entä mitä nuo ovat?! Peter huudahti.
Nelli ja Kettu esittäytyivät ja kaikki kohtelivat heitä kuin se olisi maailman luonnollisin asia että joku putkahtaa yhtäkkiä tyhjästä silmien eteen. Leena avasi lipaston laatikon. Laatikosta lennähti pieni kilisevä keiju.
 – Mitä ihmettä! Leena huudahti.
Keiju kilisi vimmatusti ja viittoili Peterille. Laatikosta lennähti myös mustana liehuva varjo, joka hyppi ympäri lastenhuoneen seiniä.
– Laitoin varjosi laatikkoon, en tiedä miten Helinä päätyi sinne! Leena sanoi.
– Se meni sinne varjoni perässä, Peter sanoi ja nappasi varjon kiinni. Hän yritti kiinnittää sitä jalkoihinsa.
 – En ymmärrä miksei se pysy paikoillaan.
– Se pitää tietenkin ommella kiinni, jos se on noin liukasta sorttia, Leena sanoi ja otti neulan ja langan esiin.
Peter Pan katsoi ihmetellen, kun Leena ompeli varjon kiinni sukkiin. Varjo yritti ensin rimpuilla ja pomppia, mutta luovutti ja asettui kiltisti Peterin taakse.
– Kappas! Peter riemastui. – Kylläpäs minä olenkin osaava!
– Ai sinä? Leena tuhahti. – Ethän sinä edes osaa ommella!
Peter Pan mietti hetken.
 – Sinun täytyy tulla Mikä-Mikä-Maahan näyttämään kaikille kuinka osaava olet!
 – Millaista siellä on? Leena kysyi.
– Hienoa ja mahtavaa! Peter huudahti. – Seikkailuja ja merenneitoja ja aarteita ja merirosvoja!
Jukka ja Mikko riemastuivat. Nellikin innostui. Leena halusi, että veljet ja uudet vieraat otettaisiin mukaan. Peter Pan hyppäsi ikkunaan ja Helinä-keiju pölläytti taikapölyä ilmaan. Taikapöly kimalteli heidän ympärillään ja pian he lensivät ikkunasta ulos yöhön. Nelli oli haltioissaan.
– Onko sinun taikapölysi yhtä hyvää? Nelli hihkui Ketulle leijuessaan ilmassa. Kettu tuhahti kuuluvasti ja pörhisti turkkiaan.
– Tietysti on, Kettu sanoi. – Minun taikani on paljon hienompaa kuin tämä! Se tupsautteli taikapölypilviä ympäriinsä ja Helinä teki samoin. Nelli nauroi. He liitivät kirkkaassa yössä taivaan halki Mikä-Mikä-Maahan.

Mikä-Mikä-Maa oli enemmän tai vähemmän saari. Jotkut ajattelivat, että se oli unimaailma, mutta se tuntui ja näytti aivan todelliselta. Peter Pan kertoi, että kaikki lapset näkivät sen eri tavalla. Yhteistä oli vain se, ettei kukaan koskaan vanhentunut siellä päivääkään.
– Minusta ei tule koskaan aikuista! Peter julisti. – Aikuisena on tylsää.
– Höpsis, Leena sanoi. – Kaikki kasvavat isoksi.
Mutta Peter vain nauroi. Nelliä se ärsytti. Alhaalla Mikä-Mikä-Maan rannalla oli suuri merirosvolaiva. Peter pysähtyi ja osoitti sen muille.
– Tuolla on hurja kapteeni Koukku. Se on äkäinen vanha homekorva!
– Miksi sen nimi on Koukku? Pikkuinen Mikko kysyi varovasti.
– Koska minä leikkasin sen käden irti ja syötin krokotiilille! Peter Pan nauroi. – Nyt sillä on koukku käden tilalla!
Leena kauhistui. Peter katsoi heitä ja levitteli käsiään.
– Itsepähän yritti vangita minut, hän selitti huolettomasti. – Mutta se siitä, mennään tapaamaan Kadonneita Lapsia!
He lensivät läheiseen metsäleiriin, jossa Kadonneet Lapset asuivat. He olivat sekalainen joukko lapsia, jotka olivat rohkeita tai äänekkäitä, hiljaisia tai varovaisia. He kertoivat, kuinka kapteeni Koukku oli yrittänyt vangita heitä jo vuosien ajan.
– Me olemme nuoria ja vapaita! Peter Pan sanoi. – Koukku on kateellinen ja ilkeä. – Tai ehkä hän on vihainen siksi, että leikkasit hänen kätensä irti, sanoi Nelli topakasti.
Leena ja Kadonneet Lapset nauroivat, mutta Peter Pan kohautti olkiaan.
Leena ja pojat viettivät leirissä useita päiviä. Kaikki opettivat toisilleen uusia asioita ja kertoivat erilaisia tarinoita. Nelli ja Kettu seurasivat mukana.
– Onko sinusta tässä paikassa jotakin kummallista? Nelli kysyi.
– Täällä ei ole hyttysiä, Kettu totesi ja nyrpisti nenäänsä. – Ei kun onhan tuossa. Ja tuossa.
– Eikö täällä ole outo tunnelma sinusta? Nelli jatkoi.
– Tämä on taikapilven keskellä, Kettu sanoi. – Ehkä täällä siksi tuntuu niin hassulta. Kaikki on hiukan pysähtynyttä.
Kettu taikoi heidät tarinassa eteenpäin. Peter Pan seikkaili muiden lasten kanssa ympäri Mikä-Mikä-Maata päivien, ja pian kuukausien ajan. Eräänä iltana Leena ja Peter istuivat nuotiolla.
– Minä en kunnolla muista, milloin tulimme tänne, Leena sanoi ihmetellen. – Ihan kuin olisimme lumottuja!
Silloin Helinä-keiju lennähti heidän luokseen ja kilisi hätääntyneenä. Peter kuunteli sitä ja pomppasi äkkiä pystyyn.
– Koukku on vanginnut Kadonneet Lapset laivaansa! Hän huusi ja kääntyi Leenaan päin. – Ja sinun veljesi ovat mukana!
Leena hypähti ylös ja vaati, että he lähtevät pelastamaan kaikki saman tien. Helinä tupsautti taikapölyä ilmaan, ja he lensivät kiireesti kohti Koukun laivaa Nelli ja Kettu kannoillaan.

Laivan kannella oli paljon merirosvoja. Kapteeni Koukku nauroi ilkeää nauruaan ja huitoi koukkukädellä ilmaan. Koukku näki Peter Panin ja koitti heitellä häntä mädillä tomaateilla.
– Siitäs saat senkin pikku ryökäle! Hän huusi. – Syötän ystäväsi krokotiileille!
Leena ja Peter Pan näkivät kuinka Kadonneet Lapset ja Leenan veljet oli sidottu toisiinsa ja pakotettu laivan reunalle lankun päälle. Meressä ui suuria ja nälkäisen näköisiä krokotiileja.
– Meidän täytyy auttaa heitä! Leena huusi.
Helinä lensi lähemmäs ja yritti heittää lasten päälle taikapölyä. Mutta Koukku osui siihen tomaatilla ja keiju lennähti mereen. Nyt Peterkin alkoi huolestua. Nelli nappasi Kettua hännästä ja muuttui näkyväksi.
– Mennään, äkkiä! Nelli sanoi ja otti Leenaa kädestä. Kettu lennätti heidät laivan viereen ja pörhisti turkkiaan. Se levisi ja venyi ja kasvoi suureksi ja leveäksi patjaksi laivan viereen.
– Hypätkää! Nelli huusi.
Kahta kertaa ei tarvinnut sanoa. Kaikki lapset hyppäsivät Ketun päälle ja laskeutuivat kuin pehmeään pumpuliin. Kettu pyöritti häntäänsä kuin propellia vedessä, ja koko joukko kiiti ketun päällä karkuun. Merirosvot huusivat laivan kannella ja Koukku hyppi vihaisena tasajalkaa. Peter Pan näytti kapteenille kieltä.
– Siitäs sait, vanha lanttupää, hän huusi ja nappasi Helinän merestä mukaansa. Naureskellen he seurasivat suurta Vihreää Kettua.

Nelli ja Kettu kiidättivät kaikki pois Mikä-Mikä-Maasta. Leena ja pojat olivat taas kotona, ja Kadonneille Lapsille etsittiin uusi koti, jossa he saisivat kasvaa kaikessa rauhassa isoiksi. He olivat ikionnellisia.
– Mutta entäs Peter Pan? Nelli kysyi.
– Hän lähti takaisin Mikä-Mikä-Maahan, Leena sanoi.– Ehkä hän joskus on valmis lähtemään sieltä lopullisesti ja kasvamaan isoksi.
– Pienenäkin on ihan kiva olla, Nelli sanoi ja katsoi Kettua hymyillen. – Mahtuu helpommin seikkailuihin.
Nelli hyvästeli kaikki ja hyppäsi nojatuoliin. Kettu kiidätti heidät kotiin taikapilven säihkyessä ympärillä.

***

– Olipas siinä tarina, isä sanoi illalla kun Nelli oli menossa nukkumaan. – En muistanutkaan että se oli noin hurja.
– Se varmaan johtuu siitä että olet niin vanha, Nelli totesi.
Isä nauroi. Vihreä Kettu kuorsasi tyytyväisenä Nellin tyynyllä.
– Ei se mitään haittaa, Nelli jatkoi kuitenkin isää rauhoitellen. – Minustakin tulee joskus vanha.
Nelli mietti hetken ja painoi pään tyynyyn Ketun viereen.
– Mutta ei ehkä ihan vielä, hän totesi. – Minulla on vielä lasten juttuja kesken.
– Ei mitään kiirettä, isä sanoi ja peitteli Nellin pehmeästi unten maille.