Nellin ja Vihreän Ketun kesä

Nelli penkoi laatikoita innokkaasti. Lattialle lenteli hattuja, hameita, kangaskasseja, muovinen ankka ja yksinäinen sandaali, jonka remmi oli rikki. Vihreä Kettu kierteli pienen vaatehuoneen ylähyllyillä ja katseli touhua kummissaan.
– Mitä sinä puuhaat? Kettu kysyi. 
Nelli mutisi jotain keskittyneesti. Pienen ähellyksen jälkeen hän nykäisi laatikosta jotain ja hihkaisi innoissaan.
– Tässä! 
Käsissään hänellä oli räikeän violetti uimapuku, jossa oli pienet rimpsut ja lentävän hevosen kuva. Kettu katsoi uimapukua, eikä oikein tuntunut ymmärtävän mitä oli tapahtumassa. 
    – Uikkarit! Nelli sanoi ja heilutteli uimapukua Ketun nenän edessä. – Tänään mennään rannalle! 
Kettu ei ehtinyt vastaamaan, kun Nelli jo juoksi keittiöön. 

Isä teki keittiössä eväitä. Ulkona paistoi aurinko ja keittiössä oli lämmin, vaikka oli vasta aamupäivä.
    – Taitaa tulla kuuma päivä, isä sanoi. – Muista ottaa hattu mukaan.
    – Joo! Nelli hihkui, ja alkoi jo vaihtaa uikkareita päälle.
    – Mahtuuko se vielä päälle? Isä kysäisi. – Kasvat niin vauhdilla että pitää hommata kohta uusi.
     – Joo! Nelli hihkaisi uudelleen ja oli jo kipittämässä uikkareissaan takaisin vaatehuoneeseen. Hän etsi kesähatun päähän, vetäisi hameen ylleen ja haki eteisestä punaiset aurinkolasit, joissa oli leppäkerttuja sangoissa. 
– Valmis! Nelli huudahti. 
Isä kurkisti keittiöstä ja naurahti.
– No jo on sinussa virtaa tänään! Ihan kohta lähdetään.
Nelli odotti eteisessä ja heilutteli innostuneena jalkojaan vuoronperään, edestakaisin. Vihreä Kettu katseli häntä kummissaan. 
    – Mitä siellä rannalla oikein tapahtuu? Kettu kysyi.
    – No siellä uidaan tietysti! Nelli hihkui. – Ja leikitään, ja ollaan keinussa, ja joskus voi hyppiä veteen, jos uskaltaa, ja syödään jätskiä, ja tehdään hiekkalinnoja, ja pelataan, ja luetaan ja kerran ukki nukahti ja oli ihan punainen! 
Kettu kiinnostui rantapäivästä kovasti. Se halusi nähdä rannan heti ja heilautti tuuheaa häntäänsä. Nellin ympärille levisi kimaltava taikapilvi. Mutta Nelli hätisteli pilven ympäriltään ja taikapölyhiukkaset haihtuivat. 
    – Nyt ei ole aikaa! Nelli tokaisi. – Nyt pitää mennä rannalle oikeasti!
Kettu keikutti viiksiään ihmetellen, mutta jäi innostuneena odottamaan. Kuinka jännittävältä jäätelöt ja punaiset ukit kuulostivatkaan! 
– No niin, eiköhän mennä, isä sanoi ja Nelli ryntäsi ovesta ulos.

Aurinko paistoi jo kuumasti, vaikka kesä oli vasta ihan alussa. Isä pysähteli jatkuvasti juttelemaan naapureiden ja tuttavien kanssa ja Nelli meinasi vaipua epätoivoon. Matka rannalle ei ollut pitkä, mutta Nellistä he olivat kulkeneet jo sadanmiljoonan ihmisen ohi ja isä halusi puhua jokaisen kanssa tuhat tuntia. 
– Ollaanko me jo siellä rannalla? Kettu kysyi ihmeissään.
– No ei! Nelli tuhahti. 
– Minä jo mietinkin että ei näy punaisia ukkeja. Tuo tuolla kyllä on jo hiukan vaaleanpunainen… 
Nelli seurasi Ketun katsetta. Ohikulkevan miehen korvat helottivat auringossa punertavina. Nelliä alkoi naurattaa. 

Vihdoin he saapuivat rannalle. Isä valitsi vapaan paikan puiden varjosta ja levitti viltin. Nelli katseli ympärilleen. Ihmiset näyttivät iloisilta. Kuului naurua, veden loisketta ja lokkien kirkunaa. Jossain kauempana kulki moottorivene. Nelli oli jo juoksemassa veteen, mutta isä toppuutteli häntä hetken.
– Aurinkovoidetta ensin, isä sanoi ja avasi voidepurkin. 
Nelli katsoi Vihreää Kettua, joka oli taikonut itselleen valtavan suuret aurinkolasit. Nelli naurahti. Naapurin Amira juoksi heidän luokseen. Amiralla oli koko vartalon peittävä sininen uima-asu.
– Moi, Amira huikkasi Nellille. 
Nelli moikkasi iloisesti takaisin. 
– Tuutko meidän kanssa uimaan? Amira kysyi ja viittasi rantaan. 
– Joo, Nelli hihkui ja katsoi isää kärsimättömänä. 
– Hetki vaan niin olet valmis, isä sanoi ja levitti voidetta Nellin polviin.
– Me ollaan tuolla, Amira sanoi ja juoksi rantaan. 
– Amiralla on ihan erilainen uikkari, Nelli sanoi isälle.
– No niinpä on, isä totesi.
– Amiran ei sitten varmaan tarvii laittaa niin paljon aurinkovoidetta, Nelli mietti.
– Silti pitää kaikkien laittaa ainakin vähän nenään, isä naurahti ja tökkäsi Nelliä nenänpäähän. – Pysy matalassa vedessä, isä sanoi ja Nelli pinkaisi vihdoin rantaan.
    
Amiran ystävät Isla ja Eetu olivat mukavia. He kaikki polskivat, nauroivat, uivat ja pomppivat edestakaisin rantavedessä. Isä seurasi rannalta ja kuvasi Nelliä kännykällään. Nelli irvisteli ja vilkutti takaisin. Eetu lähti hyppimään laiturilta veteen muiden isompien lasten kanssa. Jotkut tekivät hienoja hyppyjä ja sukelsivat veteen pää edellä. Nelli osasi uida, mutta laiturilta hyppiminen oli vähän pelottavaa. Hän ei uskaltanut sanoa sitä kuitenkaan muille. He istuivat rantaveteen ja kaivoivat varpaita märkään hiekkaan. 
– Tehdäänkö kuperkeikkkoja vedessä? Nelli kysyi innostuneena muilta.
– Ei, Isla sanoi äkkiä vähän äkäisesti. 
Amira vilkaisi Nelliä ja Nelli tunsi punastuvansa. Sanoiko hän jotain väärin?  
    – Minä en uskalla sukeltaa, Isla sanoi sitten hiljempaa. Nelli ja Amira nyökyttelivät ymmärtäväisenä. Nelli oli oppinut tekemään kuperkeikan vedessä jo edellisenä kesänä, eikä sukeltaminen ollut enää pelottavaa.     
– Minä en uskalla uida syvässä vedessä, Amira sanoi. – Mitä jos siellä on joku hirveä vesihirviö! He nauroivat ja miettivät miltä vesihirviöt näyttäisivät. Nelliä jännitti vähän mutta lopulta hänkin sanoi, että laiturilta hyppääminen oli pelottavaa. Toiset olivat samaa mieltä ja Nelli tunsi olonsa helpottuneeksi. He rakensivat rantaan hiekkalinnoja ja hirviön koteja, ja murskasivat ne varpaiden ja vesiämpäreiden alle, kunnes ne olivat vain pieniä mutaisia kasoja. Jonkun ajan kuluttua isä huikkasi Nellin välipalalle. 

Nelli istui viltille ja haukkasi voileipää. Se maistui ihmeellisen hyvältä. 
    – Ulkona ruoka maistuu aina paremmin, isä totesi.
Nelli katseli kimaltavaa vettä. Aurinko oli lämmittänyt hiekan jo kuumaksi ja lokit kaartelivat korkealla taivaalla. Vihreä Kettu tassutteli Nellin viereen viltille. Sillä oli valtavien aurinkolasien lisäksi suuri lierihattu. 
    – Minä olen nähnyt jo monta punaista ukkia, Kettu totesi.
    – Niinkö, Nelli nauroi. 
– Mutta niitä hirviöitä ei ole näkynyt, Kettu sanoi. – Rannalla on kyllä paljon kaikkea muuta ihmeellistä.
– Minusta täällä on aika kivaa, Nelli sanoi ja söi viinirypäleen.
Kettu nuuhki voileivän murusta. 
– Kivaa, kyllä. Ihmiset ovat jotenkin erilaisia. Iloisia, Kettu ihmetteli. – Minä ajattelin käydä katsomassa mitä muilla rannoilla tapahtuu, Kettu jatkoi ja lisäsi salaperäisesti: – Joillain kaukorannoilla.
Nelli vilkaisi isää, joka makoili vieressä ja selaili kännykkäänsä.
    – Mennään ihan nopeasti, Nelli kuiskasi Ketulle. 
Kettu huiskautti häntäänsä. Suuri kimaltava pilvi taikapölyä levisi heidän ympärilleen ja nosti heidät tuttuun tapaan taikamatkalle. 

Taikapilvi lennätti heidät rannalle, jossa meri oli turkoosi ja ilmassa tuoksui suola. Nelli katseli valkoisena hohtavaa hiekkaa. 
    – Onpa kaunista! Nelli hihkaisi.
    – Mutta kuumaa, Kettu sanoi. – Tassut palavat tuolla hiekalla! 
Mitä lähemmäs he tulivat, sitä täydemmäksi ranta muuttui. Ympärillä oli kaislasta tehtyjä aurinkovarjoja, paljon erilaisia ihmisiä. Musiikki kaikui jostain kaukaa.
– Katso kuinka hieno hattu! Nelli huudahti ja osoitti värikästä hedelmistä tehtyä pääkoristetta. 
Jotkut heittivät rannalla suurta palloa, joku kellui punaisen muovikrokotiilin päällä. Kaikkialla oli lapsia ja aikuisia uimassa, makoilemassa, leikkimässä, kuvaamassa kännykällään. Tekemässä samanlaisia asioita kuin kotirannallakin. Nelli hymyili. Kauempana vene veti perässään valtavaa puhallettavaa banaania, jonka päällä istui ihmisiä.
– Tuollaista ei meillä ole, Nelli totesi ihmeissään ja Kettu pörhisti kummastellen turkkiaan. 
–  Onpa pelottava banaani! Kettu sanoi. – Jatketaan matkaa. 
He leijuivat taikapilvessä kauniiden laguunien yli. He näkivät kalliorantoja, trooppisia hiekkarantoja, tuulisia ja myrskyisiä rantoja. He laskeutuivat pienen saaren rannalle, joka oli täynnä palmuja ja värikkäitä kasveja. Nelli ja Kettu katselivat meressä hyppiviä delfiineitä. 
– Katso kuinka hauskoja! Nelli sanoi. – Ne hyppivät noin korkealle! 
Nelli vilkutti delfiineille ja ne tulivat rantaveteen tervehtimään. Nelli kosketti delfiiniä nenän päältä. Sen iho tuntui hassulta. Delfiini nauroi. Kettu työnsi kuononsa delfiinin kuonoon kiinni, mutta delfiini lennätti yhtäkkiä Ketun voltilla selkäänsä! Sitten delfiini hyppäsi ilmaan, pyörähti ympäri ja Kettu lensi kaaressa veteen iloisesti nauraen.
– Huih! Nelli huudahti ja alkoi nauraa. – Minä en uskalla hyppiä noin!
Kettu tassutteli rannalle ja ravisteli turkkiaan. 
– Se olikin aika hurjaa!
Delfiinit vilkuttivat heille ja jatkoivat matkaansa iloisesti hypähdellen.
– Minä olen ihan litimärkä, Kettu sanoi. – Mennään takaisin ennen kuin taikapölyni kastuu kokonaan.
Se heilautti häntäänsä ja niin he olivat taas matkalla kotiin.
    – Tiedätkö, se on ihan okei etten uskalla hypätä veteen, Nelli sanoi taikapilven keskellä. – Ainakaan ihan vielä.
    – Tietysti, Kettu sanoi ja ravisti vettä korvastaan. 
    – Sinäkin varmaan pelkäät joskus jotain, Nelli sanoi.
    – Minä en pelkää mitään! Kettu sanoi ja aivasti. – Paitsi asioita.
Nelli nauroi. 
– Oliko meillä sitä jäätelöä? Kettu kysyi.
Samassa isä taputti Nelliä olkapäähän. 

    – Mitä jos haettaisiin jätskit? Isä sanoi ja virnisti. – Vai olikos se niin ettet sinä tykännyt jäätelöstä…
Nelli järkyttyi ja hyppäsi ylös niin että meinasi saman tien keikahtaa kumoon.
    – Tykkään! Hän huusi ja isä nauroi.
He kävelivät jäätelökioskille. Amira vilkutti Nellille jäätelöjonosta ja isä jutteli Amiran vanhempien kanssa. Vihreä Kettu kierteli Nellin jaloissa ja nuuski ilmaa. 
    – Tuoksuu jäätelö…ja mansikka...
    – Ja kesä, Nelli jatkoi.
Isä osti heille jäätelöt ja he istuivat penkille syömään. Isä hörppäsi kahviaan ja avasi jäätelönsä. Nelli nuolaisi mansikka-toffeejäätelöään ja sulki silmänsä. 
– Kesä on ihmisen parasta aikaa, Nelli huokasi onnellisena ja isä naurahti kahvimukiinsa.