Satuillaan – yhteisiä satuhetkiä koko perheelle
Mistä tietää, että on joulu? - Nellin ja Vihreän Ketun satuseikkailu
Nelli istui olohuoneen lattialla ja rakenteli legoista kaupunkia ja avaruuslaivoja. Vihreä Kettu kiipeili sohvalla ja katseli pieniä kirkkaita valoja, jotka kiemurtelivat ikkunalaudalla. Isä surrutteli vatkainta keittiössä.
– Joulu on kummallinen, Kettu sanoi. – Ensin sammutetaan valot ja sitten laitetaan paljon muita valoja tilalle.
– Ei vielä ole joulu, Nelli vastasi. – Se on vasta tulossa!
– Mistä sen sitten tietää, kun se on? Kettu kysyi ja hyppäsi Nellin viereen lattialle. Yhden talon savupiippu ponnahti irti.
– No sen vain tietää, Nelli sanoi ja jatkoi rakentelua. – Silloin ollaan yhdessä ja tehdään kivoja juttuja ja on suklaata ja lahjoja. Minä toivon joulupukilta ainakin paljon legoja. Ja pinnejä ja pelejä ja sitten tietysti kirjoja.
Isä kolisteli keittiössä ja huudahti Nellille olohuoneeseen.
– Oletko Nelli jo siivonnut huoneesi?
– Joo, Nelli vastasi. Kettu vilkaisi pyykkikasaa huoneen ovella ja Nelli jatkoi:
– Melkein!
Isä kurkisti olohuoneeseen.
– Tässä olisi aika paljon tehtävää vielä, viitsitkö siivota, isä huokasi.
Keittiöstä levisi lämmin ja makea tuoksu. Nelli ja Kettu seurasivat tuoksua. Isä sinkoili edestakaisin ja kurkkasi välillä uuniin.
– Mitä sinä leivot? Nelli kysyi isältä.
– Vähän kaikenlaista, isä sanoi ja pyyhki pöytää. Nelli pyöri jaloissa ja yritti katsella kippoihin joissa oli kaikenlaista jännittävää. Kettu nuolaisi pöydänkulmalle pudonnutta mysteerimöhnää. Isä nosti suuren kulhon jääkaappiin ja melkein kompastui Nelliin.
– Kuules.., isä aloitti. Hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi Nelliä. Isä huokasi. – Mitä jos leivotaan pipareita myöhemmin yhdessä?
Nelli innostui.
– Mutta voisitko käydä ensin hakemassa kaupasta manteleita joulupuuroon? Siitä olisi iso apu.
Isä antoi Nellille rahaa ja Nelli puki ulkovaatteet päälle.
– Muista avain! Isä huikkasi kun Nelli ja Kettu jo juoksivat ovesta ulos.
Koko aamupäivän oli satanut lunta ja kaikkialla oli valkoista. Kiireiset ihmiset pyyhälsivät ohitse lumisilla kaduilla. Ilma ei ollut hirveän kylmä, lumi oli pehmoista ja siitä sai mainiosti lumipalloja. Nelli ja Kettu hyppivät innoissaan hangessa. He rakensivat pieniä lumiukkoja ja lumikettuja matkan varrelle. Pihoilla ja ikkunoissa oli paljon valoja ja koristeita. Nellistä kaikki näytti niin kauniilta.
– Onko joulu aina kun on lunta? Kettu kysyi ja upotti kuononsa lumeen.
– Ei, kyllä lunta on muulloinkin, Nelli sanoi. – Eikä aina jouluna ole lunta.
– Joulu kyllä useimmiten tuoksuu hyvältä, Kettu sanoi ja nuuski ilmaa. Lähipuistosta leijaili piparkakun tuoksu. – Niin kuin nyt!
Kettu lähti juoksemaan puistoon ja Nelli juoksi perässä.
Puistossa oli paljon ihmisiä, valaistuja kojuja ja jostain kuului joululauluja. Nelli näki naapurintytön ulkoiluttamassa Viivi-koiraansa. Tyttö katseli kännykkäänsä mutta Viivi alkoi heiluttaa häntäänsä vimmatusti Nellin nähdessään. Nelli vilkutti sille. Tyttö nosti katseensa ja huomasi Nellin.
– Moi, tyttö sanoi Nellille. Nelli moikkasi takaisin. – Täällä on joku joulujuttu, tyttö sanoi ja katsoi ympärilleen. Viivi nuolaisi Nellin kättä ja Nelli rapsutti sitä korvan takaa.
– Tuolla on mehua ja pipareita, tyttö huikkasi ja jatkoi matkaansa.
Nelli näki kauempana kojun, jonka vieressä Kettu jo ahmi pipareita. Kello ei ollut vielä paljoa, mutta päivä alkoi silti jo hämärtää. Nelli suunnisti kojulle ja otti mukillisen mehua.
– Minä voisin asua piparipurkissa, Kettu myhäili. – Joulu on taatusti silloin kun syödään hyvin!
– Niin varmasti onkin, Nelli sanoi mietteliäänä. – Isä on tehnyt koko päivän ruokia.
– Pitikö meidän hakea jotakin, Kettu sanoi hajamielisesti ja sen suusta lenteli piparinmuruja.
Nelli havahtui. – Manteleita! Mutta me käveltiinkin ihan väärään suuntaan!
– Ei haittaa, Kettu totesi. – Mitäs jos vähän oikaistaan!
Nelli otti Kettua hännästä kiinni. Kettu pörhisti turkkiaan ja tupsautti taikapölyä ilmaan. Taikapöly kimalsi lumen kanssa kilpaa, ja pian Nelli ja Kettu matkustivat taikapilven keskellä halki talvisen taivaan.
Kettu toi heidät suuren kauppakeskuksen kirkkaasti valaistulle käytävälle.
– Missä me oikein ollaan? Nelli ihmetteli. – Ei tämä ole meidän kauppa!
Ympärillä oli paljon kauppoja, valoja ja valtavasti ihmisiä kantamassa kasseja ja tavaroita. Kettu katsoi itseään hämmästellen. – Söinköhän vähän liikaa pipareita, se mietti ja röyhtäisi.
– Tulin ihan pyöreäksi ja taioin meidät liian pitkälle.
Ihmiset näyttivät vakavilta ja harmistuneilta kiirehtiessään ohitse. Kaikkialla soi jouluinen, iloinen musiikki, näyteikkunat tuikkivat kimaltavia esineitä ja valoja. Mutta kukaan ei näyttänyt nauttivan niistä, tai edes huomaavan niitä. Kaikki touhottivat omissa maailmoissaan, naamat punaisina. Nellistä se näytti hassulta.
– Aika kova kiire kaikilla!
– Onko joulu silloin, kun puhistaan? Kettu kysyi. – Eikö sen pitänyt olla kivaa yhdessäoloa?
– Ehkä aikuiset tykkäävät puhista, Nelli kiirehti vastaamaan. – Ehkä joulu ei ole kaikille samanlainen.
He kävelivät läheiseen leipomoon. Suuret ihmismäärät tungeksivat ja kantoivat tuoksuvia paketteja. Leipomo oli täynnä herkkuja ja Nelli tunnisti monta leipomusta, joita heidän perheen joulupöydässäkin oli. Vieressä oleva mummo katseli valikoimaa ja puhui myyjälle harmistuneena.
– Eikö näitä ole enempää, hän sanoi topakasti ja osoitti jotakin. – Ilman näitä joulu ei yksinkertaisesti tule!
Myyjä valitteli ettei herkkuja ollut, ja mummo pyöritti päätään harmissaan.
– Ei meillä ole ollut tuollaisia, Kettu sanoi. – Mitä jos joulu ei tulekaan jos meillä ei ole tuollaista?
– Mutta aina se on tullut, Nelli sanoi ihmeissään. – Ehkä tuo mummo ei tiedä sitä.
Nelliä ihmisvilinä ja kiireiset ihmiset alkoivat hermostuttaa.
– Meidän täytyy mennä takaisin ja löytää ne mantelit nyt! Hän sanoi.
– Mutta minä olen ihan liian pyöreä vielä, Kettu valitti ja osoitti pipareiden turvottamaa vatsaansa. – Täytyy odottaa hetki että jaksan taikoa.
– Ahmatti, Nelli sanoi. – Sitten pitää keksiä jotain muuta.
Viereisessä näyteikkunassa oli kaksi valtavaa valkoista poroa. Nelli juoksi katsomaan niitä haltioituneena.
– Katso miten kauniita!
Kettu lyllersi ikkunan etten ja heilautti viiksiään. Taikapölyä leijaili porojen ympärille. Porot alkoivat kimaltaa ja säihkyä, ja pian ne liikahtivat. Toinen niistä katsahti Nelliin.
– Taikaporoja! Nelli huudahti.
– Joulun aikaan taikapölyä on näemmä vähän kaikkialla, Kettu sanoi iloisesti ja taputti vatsaansa. – Nyt meidän ei tarvitse kävellä, saan rauhassa sulatella pipareita.
Kimaltava taikaporo astui näyteikkunan läpi käytävälle. Sen sarvissa keikkui joulupalloja, eikä kukaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Nelli kiipesi sen selkään ja hihkui innoissaan. Hän nosti pyöreän Ketun taakseen ja yhdessä he ratsastivat ulos talviseen säähän.
Kaikkialla oli autoja ja meteliä, kiireisiä ihmisiä ja vilkkuvia valoja. Taikaporo kulki torille, suuren joulukuusen ohitse. Torilla oli punaposkinen täti, joka tarjoili iloisesti ohikulkijoille keittoa. Hän toivotti jokaiselle ihmiselle hyvää joulua vuorotellen.
– Ehkä joulu on silloin, kun välitetään muista, Nelli pohti.
– Onkohan siellä pipareita tarjolla, Kettu sanoi ja ja kuolasi vähän Nellin takille.
– Sinä olet syönyt jo tarpeeksi! Nelli nauroi ja he jatkoivat matkaansa.
Torin reunalla taikaporo otti pari juoksuaskelta ja hyppäsi ilmaan. Nelli kiljahti jännityksestä ja piti poron turkista tiukasti kiinni, kun he liitivät nopeasti lumisten puiden yläpuolella. He laskeutuivat lopulta lähikaupan eteen. Nelli ja Kettu hyppäsivät maahan.
– Kiitos taikaporo! Nelli sanoi ja vilkutti, kunnes poro hävisi lumiselle taivaalle.
Nelli juoksi äkkiä kauppaan ja etsi mantelit. Kassalla hän kaivoi rahat taskustaan ja maksoi.
– Tässä on sulle kuitti, kassalla istuva nuori mies sanoi.
– Kiitos, Nelli vastasi. – Hyvää joulua!
– Hyvää joulua, mies vastasi hymyillen ja silminnähden ilahtui.
He kävelivät reippaasti kotia kohti. Kotiovella Nelli muisti, ettei ollut ottanut avainta mukaansa ja soitti ovikelloa. Isä tuli avaamaan naama punoittaen. Nelliä nauratti.
– No mikäs on noin hauskaa, isä kysyi kun Nelli riisui kenkiä eteisessä.
– Kaikki aikuiset puhisevat naama punaisena, sinullakin on ihan hassu naama, Nelli nauroi.
Isä pyyhkäisi keittiöpyyhkeellä otsaansa ja istahti tuolille. Hän katsoi Nelliä ja nauroi.
– Sinullakin on punaiset posket, isä sanoi ja pörrötti Nellin tukkaa. – Mutta ehkä minä voisin puhista vähemmän.
Nelli juoksi olohuoneeseen ja nappasi kirjahyllystä kirjan. Kettu käpertyi oranssiin nojatuoliin ja alkoi kuorsata äänekkäästi.
– Minä voin lukea sinulle sadun, Nelli sanoi isälle ja istui sohvalle.
Isä sammutti keittiöstä valot ja istui Nellin viereen. Nelli avasi kirjan.
– Jouluna kivointa on kun ollaan yhdessä, Nelli sanoi.
– Se on ihan totta, isä vastasi ja rutisti haukotellen Nelliä.
– Ja ehkä joulupukki, Nelli jatkoi. – Kettu söi tänään liikaa pipareita!
Nelli vilkaisi isää. Isä kuorsasi hiljaa Nellin vieressä. Nelli hymyili ja katseli ikkunalaudan pieniä jouluisia valoja. Sitten hän alkoi lukemaan jännittävää joulutarinaa.