Työurallani olen joutunut näkemään, kuinka osa korkeissa johtotehtävissä työskentelevistä henkilöistä kuvittelee olevansa muita parempia. Olen myös törmännyt ahneuteen, jossa oman hyödyn maksimointi ajaa kaiken muun edelle. Monesti olen miettinyt, kuinka itsekkäät, röyhkeät ihmiset nousevat organisaatioissa todella korkealle, koska tällainen luonne tulkitaan menestyvän ihmisen merkiksi.
Olen kuitenkin oppinut, ettei mikään tehtävä määritä ihmistä, eikä mitään ryhmiä pysty yleistämään asenteella "insinöörit ovat tällaisia, lakimiehet sellaisia". Olen myös oivaltanut, että eniten ihmisestä kertoo se, miten hän kohtelee kaikkia työyhteisössä, organisaatiotasosta välittämättä.
Itse arvostan eniten ihmisiä, jotka ymmärtävät, ettei asema tee hänestä sen ihmeellisempää. Se, minkä työn joku toinen henkilö on itselleen valinnut, ei vaikuta siihen, millainen hän on ihmisenä ja miten häntä tulee kohdella.
Samoin arvostan anteliaisuutta. Toki rahankäytössä voi olla huolellinen, mutta en kestä sitä ettei anneta rahaa esimerkiksi hyväntekeväisyyteen ajatuksella "kyllä valtion tehtävä on huolehtia tästä". Ihmisen pitää aina olla valmis auttamaan heikommassa asemassa oleville, ja meillä kaikilla on mahdollisuus auttaa, kun vaan hyppäämme ulos omasta kuplastamme.
Petyn aina välillä ihmisiin tässä idealistisessa ajatusmaailmassani. Sitä suurempaa iloa saan, kun kuulen esimerkeistä, joissa henkilö on halunnut luopua omastaan toisten hyväksi. Tällaista käytöstä maailma tarvitsee enemmän, sen sijaan että keskitytään omien etujen maksimointiin ja kaiken hyvän haalimiseen itselle. Tähän voidaan vaikuttaa myös organisaatiokulttuurilla, jättämällä rekrytoimatta vain oman edun tavoittelijat ja huomioimalla myös ne itsestään ääntä pitämättömät työn sankarit.
Ja hei, eikös ahneella ole "piip" loppu?
