Miltä tuntuu, kun lapsi saa ensimmäisen puhelimen?

Ensimmäinen kouluvuosi on lapsen elämän suurin muutos, jonka kynnyksellä hänelle hankitaan yleensä oma puhelin. Kirjailija Helmi Kekkonen, ekaluokkalaisen äiti itsekin, kertoo tässä mitä hän olisi toivonut tietävänsä digiasioista ennen kuin lapsi menee kouluun.

 

Se tapahtuu eräänä iltapäivänä kesän jo taittuessa syksyä kohden, iltojen hämärtyessä samettisen pehmeinä.

Esikoisemme, hän joka vasta hetki sitten oli ihoni alla, nojaa ovenkarmiin kasvoillaan uhmakas, hieman vieras ilme.

Tiedän sanomattakin mistä on kyse.

Olemme keväällä sopineet, että hän saa oman puhelimen, kun koulu alkaa. Nyt koulun alkuun on enää muutama päivä, ja tyttäreni on mielestään odottanut riittävästi.

Minä olen vältellyt koko aihetta. Puhelimessa itsessään ei ole mitään pahaa. Päinvastoin, minua lohduttaa ajatus siitä, että sen avulla saan lapseni aina kiinni. Hän ei joudu kulkemaan koulumatkoja yksin, mutta päivät ovat pitkiä ja iltapäiväkerhossa aikuisen katse väljempi kuin päiväkodissa. Puhelin on hänelle turva.

Pelkään kuitenkin, että puhelin tuo tullessaan myös uuden maailman, josta hän ei ymmärrä mitään. Viestit, videot, internet. Youtube, TikTok, Google.

Haluan hänen pysyvän vielä kaiken tuon ulkopuolella. Haluan hänen pysyvän lapsena.

Edessäni tuntuu olevan hyppy tuntemattomaan. En tiedä mitään lapsille suunnatuista sovelluksista tai liittymistä. Tiedostan myös olevani hieman vanhanaikainen. En ole kovin aktiivinen sosiaalisessa mediassa, vieroksun uusia appeja ja iPadimme kerää pölyä kirjahyllyssä. Kannustan tytärtäni lukemaan, kirjoittamaan kirjeitä ja piirtämään.

Tytärtäni sen sijaan kiinnostaa kaikki. Hän ei ymmärrä, miksi nämä asiat sulkisivat toisensa pois, miksei hän voi lukea ja omistaa puhelinta.

Tiedän, että hän on oikeassa. Silti tässä hetkessä on jotain haikeaa, kuin hänen lapsuutensa olisi yhtäkkiä ohi.

Ehkä se lapsuus, jota toivon hänen yhä elävän, onkin oma lapsuuteni? Sellainen, jossa ei ollut internetiä eikä ikioma puhelin ollut edes ajatuksen tasolla mahdollinen.

En voi sulkea silmiäni siltä, että tyttäreni elää tässä ajassa. On siis otettava asioista selvää, tarkasteltava vaihtoehtoja ja laadittava säännöt uutta elämänvaihetta varten.

Hän katsoo minua ja katson takaisin.

” Huomenna”, sanon.

”Lupaatko?” hän kysyy ja sulaa hymyyn.

”Lupaan.”

 

Elokuu

Puhelin näyttää tyttäremme käsissä isolta, mutta silti hän käyttää sitä heti häkellyttävän taitavasti. Kännykän eri ominaisuudet ilahduttavat häntä uudelleen ja uudelleen. Hän lähettää minulle toistuvasti viestejä, joissa on kymmeniä kakkaemojeja, silloinkin kun olemme molemmat kotona. Hän napsii kamerallaan kuvia raitiovaunuista, koirista, kirjoistaan ja leluistaan. Käymme Ateneumissa katsomassa Schjerfbeckin näyttelyn ja hän ottaa kuvan jokaisesta taulusta. Hankalaa tuntuu olevan vain soittaminen, puhelimeen vastaaminen ja siihen puhuminen.

Olemme mieheni kanssa käyneet läpi vaihtoehtoja ja päättäneet, että puhelin on ainakin aluksi vain kommunikaatiota, ei ajanvietettä varten. Tytt­­­äremme liittymässä on nettiyhteys, jotta hän voi kuunnella sillä omatoimisesti äänikirjoja, mutta olemme poistaneet puhelimesta selaimen. Jos hän yrittää ladata puhelimelleen sovelluksia, miehelleni tulee siitä ilmoitus. Lapsen puhelimessa ei ole pelejä, WhatsAppia eikä Spotifyta, joiden ikäraja on liian korkea. Hän on kännykästään niin ylpeä, etteivät rajoitukset harmita häntä, ainakaan vielä.

Hän tarkistaa viestit ja puhelut aamulla ja tullessaan iltapäiväkerhosta kotiin. Hän ottaa loputtomasti valokuvia ja järjestelee niitä kansioihin. Hän kirjoittaa muistiinpanoja ja askartelee tarrojen, tussien ja glitterin avulla värikkäitä kuoria, joita voi laittaa läpinäkyvän suojakuoren alle. Hän soittaa minulle kerhosta joka päivä, vaikka mitään asiaa ei ole. Kun hänen nimensä vilkkuu puhelimeni ruudulla minä hämmennyn, sitten ilahdun ja liikutun; minun pieni, keskellä maailmaa.

Aamuisin hän olemuksessaan on jotain uutta, rauhatonta ja hauskalla tavalla villiä, mutta myös hämmennystä. Päivät ovat täysiä ja jännittäviä. Puhelin on aina kimaltelevan Lego Friends -repun etutaskussa täyteen ladattuna, ja hän varjelee sitä kuin aarretta.

Eräänä iltapäivänä pahin kuitenkin tapahtuu. Tyttäremme esittelee puhelintaan omalle, viidettä luokkaa käyvälle kummioppilaalleen, ja se lipeää hänen kädestään asfalttiin. Näyttö hajoaa täysin.

”Se oli vahinko, se ihan oikeasti oli.”

”Mutta miksi puhelin oli esillä kesken koulupäivän?”

”Halusin vain näyttää sitä, kun se on niin hieno.”

Hän itkee pitkään ja lohduttomasti.

Mieheni kanssa pähkäilemme, miten ratkaisemme tilanteen. Päätämme, että hän on kaksi viikkoa ilman puhelinta, sitten hankimme uuden ja tuoreemman käytetyn mallin.

Saadessaan uuden puhelimen käteensä ilo hänen silmissään pakahduttaa. Miten tämä voikin olla niin tärkeä juttu?

 

Lokakuu

Koulunkäynti muuttuu arkisemmaksi, samoin puhelin. Joskus se unohtuu aamuisin kotiin, joskus kyläilyn yhteydessä kaverille. Toisinaan hän pyytää luvan saada ladata WhatsAppin tai jonkin pelin, mutta emme kinastele asiasta. Lapsi hyväksyy asettamamme rajat.

Mietin, miten vielä alkukesästä uskoin, että ilman puhelinta lapsi tuskin selviäisi ensimmäisestä kouluvuodesta. Miten ahdistunut olin ajatuksesta, että pelkkä puhelin ei riittäisi, vaan oletin, että siinä pitäisi olla lisukkeena vähintään pelejä ja Youtube, joista hän oli jo eskarissa kuullut puhuttavan.

Olisi ollut helpottava tietää jo koulun alussa, että lapsella voi olla puhelin, mutta kaiken muun kanssa on aivan mahdollista, ja jopa suotavaa, edetä omassa rytmissä. Mitään ei ole pakko olla, mutta hyviä vaihtoehtoja on paljon.

 

Joulukuu

Lapsi toivoo joululahjaksi kännykkäpeliä ja WhatsAppia. Hän vetoaa siihen, että kaikilla hänen kavereillansakin on. Mietimme asiaa, mutta sanomme edelleen ei. Kaikilla kavereilla ei ole, eikä se muutenkaan ole oleellista.

Lisäksi kulunut lukuvuosi on ollut monella tapaa tiivis. Lapsi on joutunut uudessa elämäntilanteessaan opettelemaan uusia sosiaalisia taitoja ja sääntöjä, harjoittelemaan opiskelua ja ystävyyttä. Hän on kouluviikkojen jälkeen väsynyt, ikäistään pienempi sylikissa.

Emme halua hänelle enempää virikkeitä, uusia sääntöjä ja rajoituksia. Varsinkaan kun kaikki on mennyt niin hyvin. Puhelin on osa hänen arkeaan, ei sen keskipiste. Hän jaksaa istua ravintolassa ilman Youtubea ja kännykkäpelejä, hän soittaa mielellään ystävilleen ja isovanhemmilleen. Hän nauttii valokuvien muokkaamisesta ja pitää puhelimestaan hyvää huolta.

Tuntuu kuin olisimme saaneet hyvän alun sille, mikä tulee kestämään koko loppuelämän: suhteelle digitaaliseen maailmaan.

 

Lisää tietoa lapsen ensipuhelimen ja -liittymän hankinnasta voit lukea täältä. Tarkempaa tietoa sopivista valinnoista ensimmäiseksi liittymäksi taas löytää täältä.

Avainsanat:

lapset koululaiset Lapsiperheen arkea

Kommentit

Ole ensimmäinen, joka kommentoi tätä juttua!