Digiarki koulussa ja kotona
Lapsen ensimmäisen puhelimen ja teinin pelikoneen välissä on pitkä matka. Ideat ja vinkit eivät ole pahitteeksi siinä välillä – niin laitteiden valintaan kuin digiarjen pelisääntöihinkin. Täältä löydät ajankohtaiset vinkit kaikkiin koteihin.
Ilo lapsen silmissä pakahduttaa
Ensimmäinen kouluvuosi on lapsen elämän suurin muutos, jonka kynnyksellä hänelle hankitaan yleensä oma puhelin. Kirjailija Helmi Kekkonen, ekaluokkalaisen äiti itsekin, kertoo mitä hän olisi toivonut tietävänsä digiasioista ennen kuin lapsi menee kouluun.
Helmi Kekkonen 28.4.2020 16:44
Miltä tuntuu, kun lapsi saa ensimmäisen puhelimen?
Ensimmäinen kouluvuosi on lapsen elämän suurin muutos, jonka kynnyksellä hänelle hankitaan yleensä oma puhelin. Kirjailija Helmi Kekkonen, ekaluokkalaisen äiti itsekin, kertoo tässä mitä hän olisi toivonut tietävänsä digiasioista ennen kuin lapsi menee kouluun.
Se tapahtuu eräänä iltapäivänä kesän jo taittuessa syksyä kohden, iltojen hämärtyessä samettisen pehmeinä.
Esikoisemme, hän joka vasta hetki sitten oli ihoni alla, nojaa ovenkarmiin kasvoillaan uhmakas, hieman vieras ilme.
Tiedän sanomattakin mistä on kyse.
Olemme keväällä sopineet, että hän saa oman puhelimen, kun koulu alkaa. Nyt koulun alkuun on enää muutama päivä, ja tyttäreni on mielestään odottanut riittävästi.
Minä olen vältellyt koko aihetta. Puhelimessa itsessään ei ole mitään pahaa. Päinvastoin, minua lohduttaa ajatus siitä, että sen avulla saan lapseni aina kiinni. Hän ei joudu kulkemaan koulumatkoja yksin, mutta päivät ovat pitkiä ja iltapäiväkerhossa aikuisen katse väljempi kuin päiväkodissa. Puhelin on hänelle turva.
Pelkään kuitenkin, että puhelin tuo tullessaan myös uuden maailman, josta hän ei ymmärrä mitään. Viestit, videot, internet. Youtube, TikTok, Google.
Haluan hänen pysyvän vielä kaiken tuon ulkopuolella. Haluan hänen pysyvän lapsena.
Edessäni tuntuu olevan hyppy tuntemattomaan. En tiedä mitään lapsille suunnatuista sovelluksista tai liittymistä. Tiedostan myös olevani hieman vanhanaikainen. En ole kovin aktiivinen sosiaalisessa mediassa, vieroksun uusia appeja ja iPadimme kerää pölyä kirjahyllyssä. Kannustan tytärtäni lukemaan, kirjoittamaan kirjeitä ja piirtämään.
Tytärtäni sen sijaan kiinnostaa kaikki. Hän ei ymmärrä, miksi nämä asiat sulkisivat toisensa pois, miksei hän voi lukea ja omistaa puhelinta.
Tiedän, että hän on oikeassa. Silti tässä hetkessä on jotain haikeaa, kuin hänen lapsuutensa olisi yhtäkkiä ohi.
Ehkä se lapsuus, jota toivon hänen yhä elävän, onkin oma lapsuuteni? Sellainen, jossa ei ollut internetiä eikä ikioma puhelin ollut edes ajatuksen tasolla mahdollinen.
En voi sulkea silmiäni siltä, että tyttäreni elää tässä ajassa. On siis otettava asioista selvää, tarkasteltava vaihtoehtoja ja laadittava säännöt uutta elämänvaihetta varten.
Hän katsoo minua ja katson takaisin.
” Huomenna”, sanon.
”Lupaatko?” hän kysyy ja sulaa hymyyn.
”Lupaan.”
Elokuu
Puhelin näyttää tyttäremme käsissä isolta, mutta silti hän käyttää sitä heti häkellyttävän taitavasti. Kännykän eri ominaisuudet ilahduttavat häntä uudelleen ja uudelleen. Hän lähettää minulle toistuvasti viestejä, joissa on kymmeniä kakkaemojeja, silloinkin kun olemme molemmat kotona. Hän napsii kamerallaan kuvia raitiovaunuista, koirista, kirjoistaan ja leluistaan. Käymme Ateneumissa katsomassa Schjerfbeckin näyttelyn ja hän ottaa kuvan jokaisesta taulusta. Hankalaa tuntuu olevan vain soittaminen, puhelimeen vastaaminen ja siihen puhuminen.
Olemme mieheni kanssa käyneet läpi vaihtoehtoja ja päättäneet, että puhelin on ainakin aluksi vain kommunikaatiota, ei ajanvietettä varten. Tyttäremme liittymässä on nettiyhteys, jotta hän voi kuunnella sillä omatoimisesti äänikirjoja, mutta olemme poistaneet puhelimesta selaimen. Jos hän yrittää ladata puhelimelleen sovelluksia, miehelleni tulee siitä ilmoitus. Lapsen puhelimessa ei ole pelejä, WhatsAppia eikä Spotifyta, joiden ikäraja on liian korkea. Hän on kännykästään niin ylpeä, etteivät rajoitukset harmita häntä, ainakaan vielä.
Hän tarkistaa viestit ja puhelut aamulla ja tullessaan iltapäiväkerhosta kotiin. Hän ottaa loputtomasti valokuvia ja järjestelee niitä kansioihin. Hän kirjoittaa muistiinpanoja ja askartelee tarrojen, tussien ja glitterin avulla värikkäitä kuoria, joita voi laittaa läpinäkyvän suojakuoren alle. Hän soittaa minulle kerhosta joka päivä, vaikka mitään asiaa ei ole. Kun hänen nimensä vilkkuu puhelimeni ruudulla minä hämmennyn, sitten ilahdun ja liikutun; minun pieni, keskellä maailmaa.
Aamuisin hän olemuksessaan on jotain uutta, rauhatonta ja hauskalla tavalla villiä, mutta myös hämmennystä. Päivät ovat täysiä ja jännittäviä. Puhelin on aina kimaltelevan Lego Friends -repun etutaskussa täyteen ladattuna, ja hän varjelee sitä kuin aarretta.
Eräänä iltapäivänä pahin kuitenkin tapahtuu. Tyttäremme esittelee puhelintaan omalle, viidettä luokkaa käyvälle kummioppilaalleen, ja se lipeää hänen kädestään asfalttiin. Näyttö hajoaa täysin.
”Se oli vahinko, se ihan oikeasti oli.”
”Mutta miksi puhelin oli esillä kesken koulupäivän?”
”Halusin vain näyttää sitä, kun se on niin hieno.”
Hän itkee pitkään ja lohduttomasti.
Mieheni kanssa pähkäilemme, miten ratkaisemme tilanteen. Päätämme, että hän on kaksi viikkoa ilman puhelinta, sitten hankimme uuden ja tuoreemman käytetyn mallin.
Saadessaan uuden puhelimen käteensä ilo hänen silmissään pakahduttaa. Miten tämä voikin olla niin tärkeä juttu?
Lokakuu
Koulunkäynti muuttuu arkisemmaksi, samoin puhelin. Joskus se unohtuu aamuisin kotiin, joskus kyläilyn yhteydessä kaverille. Toisinaan hän pyytää luvan saada ladata WhatsAppin tai jonkin pelin, mutta emme kinastele asiasta. Lapsi hyväksyy asettamamme rajat.
Mietin, miten vielä alkukesästä uskoin, että ilman puhelinta lapsi tuskin selviäisi ensimmäisestä kouluvuodesta. Miten ahdistunut olin ajatuksesta, että pelkkä puhelin ei riittäisi, vaan oletin, että siinä pitäisi olla lisukkeena vähintään pelejä ja Youtube, joista hän oli jo eskarissa kuullut puhuttavan.
Olisi ollut helpottava tietää jo koulun alussa, että lapsella voi olla puhelin, mutta kaiken muun kanssa on aivan mahdollista, ja jopa suotavaa, edetä omassa rytmissä. Mitään ei ole pakko olla, mutta hyviä vaihtoehtoja on paljon.
Joulukuu
Lapsi toivoo joululahjaksi kännykkäpeliä ja WhatsAppia. Hän vetoaa siihen, että kaikilla hänen kavereillansakin on. Mietimme asiaa, mutta sanomme edelleen ei. Kaikilla kavereilla ei ole, eikä se muutenkaan ole oleellista.
Lisäksi kulunut lukuvuosi on ollut monella tapaa tiivis. Lapsi on joutunut uudessa elämäntilanteessaan opettelemaan uusia sosiaalisia taitoja ja sääntöjä, harjoittelemaan opiskelua ja ystävyyttä. Hän on kouluviikkojen jälkeen väsynyt, ikäistään pienempi sylikissa.
Emme halua hänelle enempää virikkeitä, uusia sääntöjä ja rajoituksia. Varsinkaan kun kaikki on mennyt niin hyvin. Puhelin on osa hänen arkeaan, ei sen keskipiste. Hän jaksaa istua ravintolassa ilman Youtubea ja kännykkäpelejä, hän soittaa mielellään ystävilleen ja isovanhemmilleen. Hän nauttii valokuvien muokkaamisesta ja pitää puhelimestaan hyvää huolta.
Tuntuu kuin olisimme saaneet hyvän alun sille, mikä tulee kestämään koko loppuelämän: suhteelle digitaaliseen maailmaan.
Lisää tietoa lapsen ensipuhelimen ja -liittymän hankinnasta voit lukea täältä. Tarkempaa tietoa sopivista valinnoista ensimmäiseksi liittymäksi taas löytää täältä.
Helmi Kekkonen
Artikkelin kirjoitti omiin kokemuksiinsa perustuen kirjailija Helmi Kekkonen.
Ilo lapsen silmissä pakahduttaa
Ensimmäinen kouluvuosi on lapsen elämän suurin muutos, jonka kynnyksellä hänelle hankitaan yleensä oma puhelin. Kirjailija Helmi Kekkonen, ekaluokkalaisen äiti itsekin, kertoo mitä hän olisi toivonut tietävänsä digiasioista ennen kuin lapsi menee kouluun.
Helmi Kekkonen 28.4.2020 16:44
Miltä tuntuu, kun lapsi saa ensimmäisen puhelimen?
Ensimmäinen kouluvuosi on lapsen elämän suurin muutos, jonka kynnyksellä hänelle hankitaan yleensä oma puhelin. Kirjailija Helmi Kekkonen, ekaluokkalaisen äiti itsekin, kertoo tässä mitä hän olisi toivonut tietävänsä digiasioista ennen kuin lapsi menee kouluun.
Se tapahtuu eräänä iltapäivänä kesän jo taittuessa syksyä kohden, iltojen hämärtyessä samettisen pehmeinä.
Esikoisemme, hän joka vasta hetki sitten oli ihoni alla, nojaa ovenkarmiin kasvoillaan uhmakas, hieman vieras ilme.
Tiedän sanomattakin mistä on kyse.
Olemme keväällä sopineet, että hän saa oman puhelimen, kun koulu alkaa. Nyt koulun alkuun on enää muutama päivä, ja tyttäreni on mielestään odottanut riittävästi.
Minä olen vältellyt koko aihetta. Puhelimessa itsessään ei ole mitään pahaa. Päinvastoin, minua lohduttaa ajatus siitä, että sen avulla saan lapseni aina kiinni. Hän ei joudu kulkemaan koulumatkoja yksin, mutta päivät ovat pitkiä ja iltapäiväkerhossa aikuisen katse väljempi kuin päiväkodissa. Puhelin on hänelle turva.
Pelkään kuitenkin, että puhelin tuo tullessaan myös uuden maailman, josta hän ei ymmärrä mitään. Viestit, videot, internet. Youtube, TikTok, Google.
Haluan hänen pysyvän vielä kaiken tuon ulkopuolella. Haluan hänen pysyvän lapsena.
Edessäni tuntuu olevan hyppy tuntemattomaan. En tiedä mitään lapsille suunnatuista sovelluksista tai liittymistä. Tiedostan myös olevani hieman vanhanaikainen. En ole kovin aktiivinen sosiaalisessa mediassa, vieroksun uusia appeja ja iPadimme kerää pölyä kirjahyllyssä. Kannustan tytärtäni lukemaan, kirjoittamaan kirjeitä ja piirtämään.
Tytärtäni sen sijaan kiinnostaa kaikki. Hän ei ymmärrä, miksi nämä asiat sulkisivat toisensa pois, miksei hän voi lukea ja omistaa puhelinta.
Tiedän, että hän on oikeassa. Silti tässä hetkessä on jotain haikeaa, kuin hänen lapsuutensa olisi yhtäkkiä ohi.
Ehkä se lapsuus, jota toivon hänen yhä elävän, onkin oma lapsuuteni? Sellainen, jossa ei ollut internetiä eikä ikioma puhelin ollut edes ajatuksen tasolla mahdollinen.
En voi sulkea silmiäni siltä, että tyttäreni elää tässä ajassa. On siis otettava asioista selvää, tarkasteltava vaihtoehtoja ja laadittava säännöt uutta elämänvaihetta varten.
Hän katsoo minua ja katson takaisin.
” Huomenna”, sanon.
”Lupaatko?” hän kysyy ja sulaa hymyyn.
”Lupaan.”
Elokuu
Puhelin näyttää tyttäremme käsissä isolta, mutta silti hän käyttää sitä heti häkellyttävän taitavasti. Kännykän eri ominaisuudet ilahduttavat häntä uudelleen ja uudelleen. Hän lähettää minulle toistuvasti viestejä, joissa on kymmeniä kakkaemojeja, silloinkin kun olemme molemmat kotona. Hän napsii kamerallaan kuvia raitiovaunuista, koirista, kirjoistaan ja leluistaan. Käymme Ateneumissa katsomassa Schjerfbeckin näyttelyn ja hän ottaa kuvan jokaisesta taulusta. Hankalaa tuntuu olevan vain soittaminen, puhelimeen vastaaminen ja siihen puhuminen.
Olemme mieheni kanssa käyneet läpi vaihtoehtoja ja päättäneet, että puhelin on ainakin aluksi vain kommunikaatiota, ei ajanvietettä varten. Tyttäremme liittymässä on nettiyhteys, jotta hän voi kuunnella sillä omatoimisesti äänikirjoja, mutta olemme poistaneet puhelimesta selaimen. Jos hän yrittää ladata puhelimelleen sovelluksia, miehelleni tulee siitä ilmoitus. Lapsen puhelimessa ei ole pelejä, WhatsAppia eikä Spotifyta, joiden ikäraja on liian korkea. Hän on kännykästään niin ylpeä, etteivät rajoitukset harmita häntä, ainakaan vielä.
Hän tarkistaa viestit ja puhelut aamulla ja tullessaan iltapäiväkerhosta kotiin. Hän ottaa loputtomasti valokuvia ja järjestelee niitä kansioihin. Hän kirjoittaa muistiinpanoja ja askartelee tarrojen, tussien ja glitterin avulla värikkäitä kuoria, joita voi laittaa läpinäkyvän suojakuoren alle. Hän soittaa minulle kerhosta joka päivä, vaikka mitään asiaa ei ole. Kun hänen nimensä vilkkuu puhelimeni ruudulla minä hämmennyn, sitten ilahdun ja liikutun; minun pieni, keskellä maailmaa.
Aamuisin hän olemuksessaan on jotain uutta, rauhatonta ja hauskalla tavalla villiä, mutta myös hämmennystä. Päivät ovat täysiä ja jännittäviä. Puhelin on aina kimaltelevan Lego Friends -repun etutaskussa täyteen ladattuna, ja hän varjelee sitä kuin aarretta.
Eräänä iltapäivänä pahin kuitenkin tapahtuu. Tyttäremme esittelee puhelintaan omalle, viidettä luokkaa käyvälle kummioppilaalleen, ja se lipeää hänen kädestään asfalttiin. Näyttö hajoaa täysin.
”Se oli vahinko, se ihan oikeasti oli.”
”Mutta miksi puhelin oli esillä kesken koulupäivän?”
”Halusin vain näyttää sitä, kun se on niin hieno.”
Hän itkee pitkään ja lohduttomasti.
Mieheni kanssa pähkäilemme, miten ratkaisemme tilanteen. Päätämme, että hän on kaksi viikkoa ilman puhelinta, sitten hankimme uuden ja tuoreemman käytetyn mallin.
Saadessaan uuden puhelimen käteensä ilo hänen silmissään pakahduttaa. Miten tämä voikin olla niin tärkeä juttu?
Lokakuu
Koulunkäynti muuttuu arkisemmaksi, samoin puhelin. Joskus se unohtuu aamuisin kotiin, joskus kyläilyn yhteydessä kaverille. Toisinaan hän pyytää luvan saada ladata WhatsAppin tai jonkin pelin, mutta emme kinastele asiasta. Lapsi hyväksyy asettamamme rajat.
Mietin, miten vielä alkukesästä uskoin, että ilman puhelinta lapsi tuskin selviäisi ensimmäisestä kouluvuodesta. Miten ahdistunut olin ajatuksesta, että pelkkä puhelin ei riittäisi, vaan oletin, että siinä pitäisi olla lisukkeena vähintään pelejä ja Youtube, joista hän oli jo eskarissa kuullut puhuttavan.
Olisi ollut helpottava tietää jo koulun alussa, että lapsella voi olla puhelin, mutta kaiken muun kanssa on aivan mahdollista, ja jopa suotavaa, edetä omassa rytmissä. Mitään ei ole pakko olla, mutta hyviä vaihtoehtoja on paljon.
Joulukuu
Lapsi toivoo joululahjaksi kännykkäpeliä ja WhatsAppia. Hän vetoaa siihen, että kaikilla hänen kavereillansakin on. Mietimme asiaa, mutta sanomme edelleen ei. Kaikilla kavereilla ei ole, eikä se muutenkaan ole oleellista.
Lisäksi kulunut lukuvuosi on ollut monella tapaa tiivis. Lapsi on joutunut uudessa elämäntilanteessaan opettelemaan uusia sosiaalisia taitoja ja sääntöjä, harjoittelemaan opiskelua ja ystävyyttä. Hän on kouluviikkojen jälkeen väsynyt, ikäistään pienempi sylikissa.
Emme halua hänelle enempää virikkeitä, uusia sääntöjä ja rajoituksia. Varsinkaan kun kaikki on mennyt niin hyvin. Puhelin on osa hänen arkeaan, ei sen keskipiste. Hän jaksaa istua ravintolassa ilman Youtubea ja kännykkäpelejä, hän soittaa mielellään ystävilleen ja isovanhemmilleen. Hän nauttii valokuvien muokkaamisesta ja pitää puhelimestaan hyvää huolta.
Tuntuu kuin olisimme saaneet hyvän alun sille, mikä tulee kestämään koko loppuelämän: suhteelle digitaaliseen maailmaan.
Lisää tietoa lapsen ensipuhelimen ja -liittymän hankinnasta voit lukea täältä. Tarkempaa tietoa sopivista valinnoista ensimmäiseksi liittymäksi taas löytää täältä.
Helmi Kekkonen
Artikkelin kirjoitti omiin kokemuksiinsa perustuen kirjailija Helmi Kekkonen.
Some-sovelluksien korkeat ikärajat ja miten niihin pitäisi suhtautua?
Lapsiperheissä käydään jatkuvaa keskustelua somesovellusten käytöstä: ikärajat ovat yllättävän korkeat, mutta paine sovelluksen lataamiseen kasvaa, ”kun kaveritkin käyttää”. Mitä lapsen ja vanhemman on ymmärrettävä, ennen kuin lapsi voi alkaa käyttää sovellusta?
DNA / Virpi Salmi
Miksi some-sovelluksissa on niin korkeat ikärajat ja miten niihin pitäisi suhtautua?
Lapsiperheissä käydään jatkuvaa keskustelua somesovellusten käytöstä: ikärajat ovat yllättävän korkeat, mutta paine sovelluksen lataamiseen kasvaa, ”kun kaveritkin käyttää”. Mitä lapsen ja vanhemman on ymmärrettävä, ennen kuin lapsi voi alkaa käyttää sovellusta?
Sosiaalinen media eli some on tuttu termi, mutta aina ei tule miettineeksi, mitkä kaikki älypuhelimessa tai tabletilla käytettävät sovellukset lasketaan sosiaaliseksi mediaksi.
Someksi määritellään yleensä sellaiset palvelut, joissa käyttäjä voi itse tuottaa sisältöä ja olla sitä kautta yhteydessä muihin käyttäjiin. Suosituimpia ja tunnetuimpia some-sovelluksia ovat WhatsApp, Facebook, Instagram, Youtube, Snapchat, Twitter ja TikTok, useimmat lasten suosikkisovellukset siis.
Vaikka sovellukset ovat tuttuja, harva on välttämättä lukenut perusteellisesti niiden käyttöehdot. Nimittäin jokaisella mainitulla some-palvelulla on alaikärajana 13, paitsi WhatsAppilla, joka on itse määritellyt ikärajakseen 16 vuotta.
Käytännössä moni ikärajaa nuorempi kuitenkin käyttää somea: DNA:n Kantarilla teettämän tutkimuksen mukaan 25 prosenttia 5–12-vuotiaiden lasten vanhemmista antaa lapsen käyttää sosiaalista mediaa, vaikka ikä ei riittäisi. 13–16-vuotiaiden vanhemmista luvan antaa 33 prosenttia.
9-vuotiaalla on käytössä Instagram niin, että tili on myös omassa puhelimessani. Whatsappia saa käyttää sillä ehdolla, että tsekkaan viestittelyn päivittäin.*
Miksi ikäraja on asetettu niin korkeaksi?
”Se johtuu Euroopan tietosuoja-asetuksesta eli GDPR:stä, joka tuli voimaan EU-maissa keväällä 2018. Siinä on ensimmäisen kerran otettu erikseen huomioon lasten oikeudet tietosuojaan”, sanoo Paula Aalto Mannerheimin lastensuojeluliitosta.
Se tarkoittaa, että Suomessa alle 13-vuotiaiden pitää saada vanhemmiltaan lupa käyttää sellaisia nettipalveluita, jotka tallentavat henkilötietoja. WhatsApp on itse määritellyt ikärajakseen EU-alueella 16 vuotta. Sen mukaan täysi-ikäisen huoltajan pitää hyväksyä alle 16-vuotiaan WhatsAppin käyttö.
”WhatsApp toimii henkilökohtaisen puhelinnumeron kautta ja siksi ikäraja on määritelty korkeammaksi”, Paula Aalto sanoo.
Paula Aalto suosittelee, että aikuinen lukee palvelun käyttöehdot läpi.
”Ymmärrän, että arki on arkea ja helposti tulee ruksailtua kiireessä hyväksyntä, mutta käyttöehtojen pitäisi olla kirjoitettu sellaisessa muodossa, että seitsemäsluokkalainen kykenee ymmärtämään, mihin sitoutuu. Tämä olisi hyvä ainakin tsekata ja selittää lapselle, mistä on kyse.”
Tietojen kerääminen tarkoittaa paitsi palvelun käytön aloittaessa kysyttäviä henkilötietoja, myös sitä kaikkea käyttäytymisdataa, mitä palvelut keräävät kaupallisiin tarkoituksiin.
Kuin liikennekasvatusta
Suomessa lapset saavat kansainvälisesti vertailtuna hyvin nuorina älypuhelimet. DNA:n teettämän tutkimuksen mukaan 58 prosentilla 5–12-vuotiaista on oma älypuhelin.
Kun lapsi saa puhelimen, sen käytöstä pitää puhua, Aalto neuvoo. Hän vertaa älypuhelimen ja sen sovellusten käytön opettelua liikennekasvatukseen, joka alkaa jo siitä, että rattaissa istuvalle taaperolle kerrotaan, että nyt palaa punainen valo ja odotellaan, milloin saadaan mennä tien yli. Periaatteena on siis se, että mediakasvatus puhelimenkin kanssa on prosessi, joka jatkuu vuosia ja aikuista tarvitaan mukana sen eri vaiheissa.
DNA:n teettämän tutkimuksen mukaan 70 prosenttia 5–12-vuotiaiden vanhemmista sopiikin pelisäännöistä yhdessä lapsen kanssa.
Kohta 14 v. saa käyttää somea melko vapaasti, 10-vuotiaalla Instagram-tili, johon minulla on pääsyoikeudet ja ollaan yhdessä sovittu mitä sinne julkaistaan. 7-vuotias saa pelata lasten pelejä, mutta ei saa vielä somea eikä Youtubea.*
Lasten omaa somen käyttöä hankalampi juttu on se, että aikuiset usein loistavat poissaolollaan palveluista ja tiedon puutteen takia jotkut suhtautuvat palveluihin ennakkoluuloisesti. Siksi lapsen kanssa kannattaa aina katsella somea yhdessä, pyytää lasta näyttämään, mitä on siellä touhunnut ja ennen älypuhelimen käytön aloittamista keskustella, keiden kanssa palveluissa voi olla yhteydessä ja ymmärtääkö lapsi, millaisia ovat esimerkiksi epäasialliset yhteydenotot.
”Somen demonisoiminen ei edistä asiaa ollenkaan. Siksi sellaista sukupolvien välistä kuilua kannattaa kuroa umpeen”, Aalto suosittelee.
Sen voi tehdä perehtymällä eri somepalveluiden luonteeseen.
”Niissä kaikissa on omat lainalaisuutensa. Instassa on kiva meininki, jossa laitellaan kehuja ja sydämiä. Snapissa ollaan oman pienen porukan kesken ja puhutaan avoimesti omasta elämästä. TikTok näyttää siltä, että onpas siellä kivoja tanssivideoita, mutta joskus ne perustuvat toisille nauramiselle. Kannattaa ainakin googlata, mitä näistä palveluista sanotaan.”
Suomalaiset vanhemmat kokevatkin olevansa hyvin kärryillä lastensa sometekemisistä. DNA:n teettämän tutkimuksen mukaan 82 prosenttia 5–12-vuotiaiden vanhemmista haluaa ehdottomasti tietää, mitä lapsi julkaisee somessa.
12 v. poika. Löytyy snäppi, insta, tiktok ja facebook! Teen välillä ”yllätyskäyntejä” puhelimelle… Ei oo poika ikinä pistänyt vastaan, eikä kyl oo mitään sellasta ollutkaan mitä pitäs salailla! ☺️*
Käy tämä keskustelu lapsen kanssa
Vanhemmuus on nykyään välillä ”jäätävää suorittamista”, kuten Paula Aalto sitä kuvailee. Siksi ei tarvitse yrittää itse olla jokaisen mediasovelluksen täysin perehtynyt asiantuntija. Jos lapsen somen käytössä jokin epäilyttää, voi ottaa aikalisän ja selvittää, mistä on kyse.
Esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliiton ja Pelastakaa Lapset ry:n sivuilla on paljon mediakasvatusohjeita. Järjestöillä on myös asiantuntijapalveluja, joista voi kysyä neuvoja ja vinkkejä. Aalto kehottaa myös käyttämään vertaistukea eli juttelemista lasten kavereiden vanhempien kanssa.
Kun lapsi saa älypuhelimen, käykää tämä keskustelu:
1) Jos puhelimeen ladataan uusi sovellus, siitä kysytään lupa vanhemmalta.
2) Yhdessä jutellaan, mikä sovellus on ja millä lailla lapsi sitä haluaa käyttää.
3) Jutellaan myös siitä, keiden kanssa lapsi on siellä yhteydessä. Jos palvelussa tulee vastaan ihmetyttäviä juttuja juttuja, niistä voi kysyä vanhemmalta.
4) Katsotaan yhdessä käyttöehdot läpi.
5) Somea voi myös katsella yhdessä lapsen kanssa ja pyytää näyttämään sieltä kivoja juttuja.
6) Vanhemman kannattaa myös itse tuntea somesovellukset ainakin pääpiirteittäin. Niistä löytää tietoa ja keskusteluja googlaamalla.
Luvut ovat DNA:n Koululaistutkimuksesta, jonka kohderyhmänä olivat 5–16-vuotiaiden lasten vanhemmat sekä perheiden lapset. Tutkimuksen toteutti keväällä 2020 Kantar TNS Oy. Tutkimuksen N=1006.
*Lainaukset ovat DNA:n Facebookissa julkaiseman kyselyn vastauksia.
Ai soittavatko ne sillä puhelimella!
Sukupolvien välinen älypuhelinkuilu ei ole ihan niin suuri kuin monet luulevat – ainakaan alakouluikäisillä ja aikuisilla.
DNA:n Koululaistutkimus
Ai soittavatko ne sillä puhelimella!
Sukupolvien välinen älypuhelinkuilu ei ole ihan niin suuri kuin monet luulevat – ainakaan alakouluikäisillä ja aikuisilla.
Onko sukupolvien kuilu jo aivan ylittämätön, kun lapsi suhaa älykännykällään somessa kaksin käsin ja vanhempi näpyttelee tekstiviestiä yhdellä etusormella?
Ei ihan, mutta melkein, kertoo DNA:n tuore Koululaistutkimus. Kuten monissa kodeissa jo näkyykin, yläkouluikäiset lapset hallitsevat ja käyttävät uusimpia sovelluksia ja puhelimien ominaisuuksia mennen tullen, ja aikuiset katsovat lukulasiensa takaa ihmeissään vierestä (milloin eivät pyydä apua oman puhelimensa käytön kanssa).
Ei ihme, että suomalaiset lapset ja nuoret ovat taitureita älypuhelimen käytössä, sillä sen käyttö aloitetaan yhä nuorempana. Maailman mittakaavassakin suomalaislapset saavat puhelimen aikaisin. Tavassa näkyvät kännykkämaan perinteet. Taaperot osaavat jo rattaissa näpytellä vanhemman puhelimesta lastenohjelmasovelluksen päälle ja oman puhelimen moni suomalaislapsi saa jo alle 7-vuotiaana.
Alakouluikäisille älypuhelin on normaali, arkeen kuuluva laite, jossa ei ole mitään ihmeellistä. Niin kuin Frejallekin.
Hän on yhdeksänvuotias ja hänellä on käytössään järjestyksessä elämänsä toinen älypuhelin. Ensimmäinen puhelin oli käytetty, nykyinen on uutena ostettu Iphone 6S.
”Enimmäkseen soitan WhatsApp-videopuheluita isälle ja äidille, kun olen päässyt koulusta. Joskus kun on tylsää, soitan myös kavereille”, Freja kertoo.
Tutkimus ja monen vanhemman käsitykset tukevat toisiaan: pelaaminen nielaisee lapsen puhelinajasta ison osan. Ylivoimaisesti eniten puhelinta käytetään yhteydenpitoon perheeseen ja kavereihin. Wanhan ajan kaveripuhelut eivät ole kokonaan mihinkään kadonneet, ne hoidetaan WhatsAppilla, ja rinnalle ovat tulleet Instat ja Snapit.
Uhkakuvia – toteutumattomia sellaisia
Vanhemmat ovat taitavia kyllä yhdessä älypuhelimeen liittyvässä asiassa – uhkakuvien maalailussa.
Todellisuudessa lasten älypuhelimen käyttöön liittyvät pelot käyvät harvoin toteen. Useimmiten nimittäin alakouluikäisten puhelimen käyttö sujuu asiallisesti ja hyvässä hengessä vanhempien kanssa.
Esimerkiksi Freja ei käytä vielä WhatsAppin lisäksi muita sosiaalisen median ikärajattuja sovelluksia, eivätkä ne häntä ole sen puolin ole kiinnostaneetkaan. Yleisimmin käyttäjän ikä ei riitä WhatsAppin käyttöön, jolle on asetettu 16 vuoden ikäraja. Somesovellusten ikärajat liittyvät EU:n tietosuojalakiin.
Ylivoimaisesti eniten kärhämää aikuisilla kuitenkin herättää se, että lapset tuijottavat puhelintaan aikuisten mielestä liian paljon. Aikuiset taas voisivat tässä tuijottaa peiliin, sillä oman puhelimen käytön kriittinen tarkkailu jää takuulla vähemmälle kuin perheessä asuvien lasten. Niistä voi lukea lisää täältä.
Aikuisilla toki on usein pätevämmän kuuloiset syynsä älypuhelimen jatkuvalle näpräilylle, kuten työ- tai pankki- tai muut tärkeät aikuisten asiat.
Kaikki puhelimen räplääminen ei nimittäin ole ollenkaan turhaa. Ei edes lasten, eikä edes aikuisten mielestä. Älypuhelimesta on tullut niin lapsille kuin aikuisille viihdekäytön lisäksi myös mitä hyödyllisin laite. Moni aikuinen pitää älypuhelinta lapsen digitaitoja ja tiedon hakua kehittävä laitteena.
Freja katsoo puhelimellaan esimerkiksi askarteluvideoita ja kuuntelee äänikirjoja Storytelistä.
”Ja Google Classroomia käytettiin etäkoulussa.”
Katsoo hän puhelimellaan Netflixiäkin, mutta toisaalta, siellähän on vaikka kuinka paljon kulttuuri- ja tiedesisältöä.
Frejan äiti Jenny on DNA:n Koululaistutkimuksen mukaan tyypillinen alakouluikäisen vanhempi: hän osaa – toistaiseksi – käyttää laajemmin älypuhelimensa sovelluksia kuin lapsensa. Tämä etu kääntyy kyllä yläkouluiässä lasten hyväksi.
Jenny on myös yrittäjä ja tekee paljon yhteistöitä Instagramissa. Frejan sanoin:
”Äidillä on niitä työhommia puhelimella.”
Aikuisilla on vielä suhteessa alakouluikäisiin lapsiin monipuolisemmat puhelimenkäyttötavat. Työn ja asiallisten asioiden hoidon lisäksi älypuhelinta voi käyttää myös rentoutumiseen – tai ainakin sen yrittämiseen.
”Olen käyttänyt paljon esimerkiksi Calm-nimistä meditaatiosovellusta. Tosin viime aikoina on ollut niin stressaavaa, etten ole ehtinyt meditoida”, Jenny nauraa.
Yleisin kärhämä: puhelin pois ja petiin!
Aikuiset laativat älypuhelimen käytölle säännöt – jos aina tietäisivät, mitä sääntöjä kuuluu laatia. No, suurin osa kyllä tuntuu Koululaistutkimuksen mukaan tietävän. (Esimerkiksi Mannerheimin lastensuojeluliiton sivulla on hyvä ohjeita vanhemmille, vink vink.)
Luottamuspulaa estetään pienimpien lasten kanssa sillä, että puhelimesta katsotaan yhdessä, mitä siellä on puuhailtu.
Ja sitten on se haastavin osuus eli miten kauan päivässä puhelimen kanssa ollaan ja milloin illalla puhelin laitetaan pois. Ei yli kahta tuntia, sanovat aikuiset ja sitä alakouluikäiset tottelevat.
”Yleensä ei mielellään illalla puoli kasin jälkeen katsottaisi puhelinta”, Freja sanoo tärkeimmän säännön.
Frejalla ei ole tullut vanhempien kanssa erimielisyyksiä puhelimen käytöstä eikä hirveän tiukkoja sääntöjä ole tarvinnut laatia. Kavereita hän näkee usemmin livenä ulkona kuin viestittelee heidän kanssaan verkossa. Omasta mielestään hän ei käytä puhelintaan kovin paljon.
Tutkimuksen valossa tämä tulee kyllä muuttumaan, sillä yläasteikäiset rakastavat puhelimiaan lähes yhtä paljon kuin puhelimen ostaneita vanhempiaan. (Okei, tätä ei kysytty tutkimuksessa näin, vaan on kokemusasiantuntijan tulkinta elämästä.)
Eniten sukupolvien ero näkyy Frejan ja Jenny perheessä siinä, että mummolle lähetetään perinteisiä tekstiviestejä. Perheen kaikki muu viestivaihto kulkee WhatsAppin kautta.
”Anopilla ei ole älypuhelinta”, Jenny kertoo.
Luvut ovat DNA:n Koululaistutkimuksesta, jonka kohderyhmänä olivat 5–16-vuotiaiden lasten vanhemmat sekä perheiden lapset. Tutkimuksen toteutti keväällä 2020 Kantar TNS Oy. Tutkimuksen N=1006
