Elämme melko suorituskeskeisessä kulttuurissa, jossa meitä on nuoresta asti kannustettu olemaan aktiivisia ja reippaita. Pyrimmekin jatkuvasti kehittymään ja asettamaan tulevia tavoitteita. Aina ei kuitenkaan jaksa – eikä tarvitsekaan.
Pidän paljon juoksemisesta, mutta lähes aina, kun tämä nousee esille, saan vastata kysymyksiin, kuten "kuinka usein käyt lenkillä, mihin treenaat, missä juoksutapahtumissa olet käynyt". Juoksu ei kuitenkaan ole minulle ollenkaan tavoitteellista puuhaa, jos ei sen antamaa lupaa syödä jäätelöä lasketa. En osallistu juoksutapahtumiin, enkä halua kehittyä juoksemaan jotakin tiettyä matkaa, eikä minulla ole aikatavoitetta. Haluan juosta, koska se on hyvä tapa saada raitista ilmaa, tuuletella ajatuksia ja katsella vuodenaikojen vaihtumista.
Näin joulun ja vuoden vaihtumisen lähestyessä yritämme saada kaikki keskeneräiset työt valmiiksi. Samaan aikaan suorituspaineita lisäävät joulukiireet kuten lahjojen hankkiminen, ruokasuunnittelu ja kodin koristelu. Tämä, yhdistettynä vallitsevaan pimeyteen, saa mielen välillä väsymään.
Itsekin käytän melko paljon aikaa kaikenlaiseen joulupuuhailuun ja saan mielihyvää esimerkiksi leipomisesta läheisilleni. Pidän muutenkin ajatuksesta, että muiden eteen käytetään aikaa ja vaivaa, eikä vain keskitytä itseensä. Kaikki sellainen tekeminen, joka vie huomion pois oman navan tuijottamisesta ja tuottaa hyvää mieltä muille, on mielestäni arvokasta.
Suoritamme kuitenkin vähän liikaa elämäämme. Haluamme kehittää kaikkia osa-alueitamme huippuunsa ja vieläpä samanaikaisesti. Myös media tukee tätä ajatusta vinkkiartikkeleilla ja menestystarinoilla supersuorittajista. Siinä ei ole mitään vikaa, jos pystyy pitämään järjen mukana. Epäilen kuitenkin, että kannattaako kaikkea vapaa-aikaansa himourheilla tai herätä viideltä kehittämään itseään ennen työpäivän alkua. Tosiasiassa kun millään muulla "suorituksella" ei ole niin suurta merkitystä, kuin sillä ajalla, minkä läheistensä kanssa on viettänyt.
Hyvää joulun odotusta kaikille!
Vilhelmiina
