Kun nykypäivänä perheeseen syntyy lapsi, alkaa tämän digitaalinen kasvu jo aivan ensimmäisistä päivistä alkaen. Aivan ensimmäisenä he omaksuvat sen kaikkein vaikeimman opeteltavan asian eli kulttuurin. Mitä nämä laitteet ja asiat meille merkitsevät, mitä tunteita ne meissä herättävät ja kuinka tätä arvotamme? Tämä on se pohja, jonka päälle kasvava lapsi alkaa omaa suhdettaan rakentamaan. Myös tässä asiassa lapsi ihailee vanhempiaan ja haluaa olla kuten he.
Kouluikää lähestyttäessä lapsi ottaa usein ensimmäiset itsenäiset askeleet digitaaliseen maailmaan. Tässä vaiheessa lapselle hankitaan usein ensimmäinen puhelin. Nyt haastetaan myös vanhemmuus. Lapsihan tarvitsee selkeät rajat ja säännöt. Nyt on hätä keksiä nämä, jotta lapsi ei toimi väärin ja joudu vaaraan!
Pysähdy. Ei ole kiire mihinkään.
Sen sijaan, että säännöt luodaan nopeasti ja asetutaan niitä valvomaan, kannattaa lapsen kanssa lähteä matkaan yhdessä. Tuskin kukaan meistä antaa koulumatkalle lähtevälle lapselleen opeteltavaksi listan liikennemerkkejä ja -sääntöjä, jonka jälkeen lapsi sitten työnnetään ulos ovesta ja toivotetaan hyvää matkaa: ”Älä tee mitään väärin!” Koulumatkaa opetellaan ja kuljetaan yhdessä niin pitkään, kunnes syntyy kokemus siitä, että lapsi voi onnistua itsenäisesti ja osaa ongelmatilanteissa pyytää apua. Lasta myös kannustetaan ja kehutaan, jotta itseluottamus kasvaa.
Tätä samaa olisi syytä tehdä myös digitaalisten palveluiden suhteen. Ensimmäiset kokemukset hankitaan yhdessä ja kannustetaan lasta sitten onnistumaan itse. Ole kiinnostunut ja viesti, että olet läsnä ja halukas auttamaan, jos ongelmia tulee. Luonnollisesti näin sitten tulee myös toimia, vaikka lapsen ongelma puhelimen tai pelin parissa ei tuntuisikaan sillä hetkellä tärkeältä.
Olen käynyt lukuisia keskusteluja lasten, nuorten, vanhempien ja opettajien kanssa tästä aiheesta. Sen sijaan, että puhuisimme vain rajoista, säännöistä ja peloista tulisi keskittyä tekemään ja kokemaan yhdessä. Millainen on meidän perheen digitaalinen kulttuuri? Onko se sellainen, millainen haluamme sen olevan? Millainen on oma digitaalinen identiteettini ja miten hyvin näytän esimerkkiä? Olen joutunut miettimään tätä vanhempana myös itse ja ei se aina helppoa ole. Lapsen on hyvin vaikea ymmärtää miksi puhelimen tarkkailu oppitunnilla ei ole sallittua, jos tämä ”vilkuilu-kulttuuri” on opittu kotona yhteisissä hetkissä ja jopa ruokapöydässä.
Mitä jos en vain osaa?
Tämä kysymys tulee usein esiin, kun haetaan syytä tai selitystä siihen, miksi lapsen digitaalisten palveluiden käyttö aiheuttaa haasteita. Oman osaamisen ja tiedon puutteet ovat varmasti monen kohdalla totta, mutta eivät aidosti ole este tai peruste. Miksi jättäisin lapsen yksin, jos en itse osaa tai tiedä? Asiat ovat omaksuttavissa, kun tähän käyttää hieman aikaa. Usein vanhemmat esittävät huolestuneen kysymyksen jotain peliä tai palvelua kohtaan. Jälleen kerran on aivan ok väillä pysähtyä ja kertoa lapselle, että täytyy hetki miettiä ja kokeilla, kun ei tiedä miten pitäisi toimia.
Vanhemman rooli ei ole toimia vain it-tukihenkilönä ja sääntöjen vartijana. Suurin merkitys digitaalisessa maailmassa vanhemmalla on toimia esimerkkinä ja tukena vaikeiden tunteiden, kokemusten ja tilanteiden käsittelijänä eli lyhyesti sanottuna kasvattajana. Tämä rooli meillä on ollut aina. Digitalisoituminen ei ole vain taitolaji vaan se on kulttuuria.
