Ota ensidigi haltuun

Kohta ne koulunkellot soivat ja tuovat mukanaan monta uutta asiaa. Oma puhelin on yksi niistä. Kokosimme avuksesi tutkittua tietoa, muiden vanhempien kokemuksia ja lapselle sopivimmat laitteet, liittymät ja lisäpalvelut. Tutustu! 

”Ensi syksynä mä olen koululainen!” 

Laura Frimanin perheessä on luvassa digiloikka, kun kuopukselle on aika hankkia ensimmäinen puhelin. Miltä se äidistä tuntuu? Antaa Lauran itse kiertoa! 

Perheemme esikoululaisesta on tärkeää muistuttaa lähes päivittäin, miten iso hän on. Syksyllä starttaava koulu markkeeraa uuden aikakauden alkua. Silloin neljästä lapsestamme viimeinenkin on koululainen. Hyvästi, lelupäivät ja toivottavasti myös kihomadot ja kurahaalarit. Lisäksi luvassa on henkilökohtainen digiloikka, kun kuopus saa koulun alkajaislahjaksi luvatun ihmeen: ensimmäisen puhelimensa. Hän haaveilee laitteesta säännöllisesti jo nyt: sille voi ladata pelejä ja napata omat pokemonit, sillä voi soittaa isille ja viestittää äidille. Mikä tärkeintä, sille voi ladata oman taustakuvan. 

Viimeisenkin lapsen siirtyminen kännykän käyttäjäksi on yllättävän iso juttu myös vanhemmille. Tuntuu turvalliselta, että pienimmänkin voi nyt saada kiinni koska vain. Tuntuu lämmittävältä, että hänelle voi soitella kuulumisia, sillä vuorovanhemmuudessa yhteydenpito kännykättömään lapseen ovat väistämättä vähäisempää, kun häntä pitää tavoitella muiden kautta. Ja millaiselta logistiselta helpotukselta tuntuu, että myös hänelle voi jatkossa viestittää, että viideltä kotiin syömään tai iltapalaksi kotiin. Muutos tuo vapautta ja itsenäisyyttä niin lapselle kuin hänen vanhemmilleenkin. Melko, no, vapauttavaa! 

Vaikka miellämme itsemme moderneiksi vanhemmiksi ja melkein diginatiiveiksi, lapsen ensimmäisen puhelimen oston äärellä olemme vieläkin vähän hukassa. Murros on ollut nopeaa: kun me saimme omat ensimmäiset kännykkämme lukiossa, niiden upeimmat ominaisuudet olivat 160-merkkinen tekstiviesti ja takkuileva matopeli. Omilla lapsillamme on siihen nähden luksusluurit, jotka kiertävät perheessämme: kun minä tai puolisoni hankimme lempibrändimme uusimman kännykkämallin, vanha puhelimemme lahjoitetaan perheen teinille, jonka puhelin taas siirtyy viitosluokkalaiselle, ja niin edelleen.  

Kuopuksen kohdalla harkitsemme mahdollisimman simppeliä puhelinta, joka mahdollistaisi lähinnä soittamisen. Toisaalta tuntuu epäreilulta, että muut lapset tuijottavat jo YouTubea ja pelaavat pelejä puhelimillaan. Ja mitä hyötyä on opetella näppäinten naputtelu, jos kosketusnäyttöpuhelin on vain hassun vuoden päässä? 

Pohdittavaa riittää muutenkin. Tietoturvatietoisuutemme on kasvanut kohinalla, ja oppia on kartutettu myös kantapään kautta: lapsen suojeleminen epätoivotulta verkkosisällöltä ei ole hysterisointia, vaan lähes väistämätön tosiasia. 

Tuttavaperheiden WhatsApp-ryhmissä vertaillaan ja testataan myös kilpaa ruutuajan rajoitussovelluksia. Niiden suhteen olemme valinneet erilaisen linjan: ruutuaikasäännöistä sovitaan keskustellen, ja vanhempien sanan ja yhteisen sopimuksen on riitettävä. Luottamus vastuuttaa. En tahdo kerskua vanhemmuustaidoillani, mutta menköön silti: tämä strategia on toiminut ja riittänyt. Lapsemme nurisevat tietenkin kilpaa, kun päivän tunnin mittainen ruutuaika on täynnä, mutta eivät yritä huijata tai vohkia lisäaikaa. 

Välillä me aikuiset olemme vietävinä osapuolina. Kolme isompaa lasta ovat opettaneet, että puhelinostoksilla pelkkä puhelin ei riitä. Melkein parasta on valita puhelimelleen oman näköiset kuoret – bonushankinta, johon suostumme lopulta ilomielin, koska lapset ovat lahjakkaita viskomaan puhelimiaan pitkin kiviportaita ja kylppärin laattoja. Venymme myös kuulokkeisiin, vaikka selitämmekin pienille koululaisille, että pikkiriikkiset ja eittämättä muodikkaat in ear -kuulokkeet ovat ajankohtaiset vasta alakoulun maaliviivalla. Budjettini ei veny kerran kuussa hukattuihin luksusnappeihin. 

Järeämmät kuulokkeet ovat ok. Ne mahdollistavat sen, että yhteiset automatkat mökille muistuttavat nykyään autuasta zeniläistä retriittiä, kun kukin takapenkkiläisistä kuuntelee omia suosikkejaan, eikä minun tarvitse enää luukuttaa Star Wars -tunnareita, Smurffeja tai Munamiestä. Ah! 

Hukkaamisesta puheen ollen, yhdessä kysymyksessä perheemme protokolla ei jousta: jos puhelimensa hukkaa, uutta ei tule hevillä tilalle. Kun perheen teini rikkoo kalliin kapistuksensa, seuraavat synttärit ja joulu menevät yhdellä lahjatoiveella vanhemmille ja sukulaisille: rahaa uuteen puhelimeen. Siihen saakka hän joutuu käyttämään vanhaa hylkypuhelinta, joka on pötköttänyt eteisen krääsälaatikossa jo pari vuotta. Seuraavaksi kolmasluokkalainen hukkaa oman puhelimensa ulkoleikeissä ”johonkin sinne lumikasaan varmaan”. Kun naapuri lopulta löytää puhelimen, se haetaan hulppean suklaalevylähetyksen kanssa takaisin. Meistä lasten on supertärkeä oppia tämä: vaikka älypuhelin onkin arkea, se on myös arvokas. 

Laura Friman on 41-vuotias radiojuontaja, kirjailija, toimittaja ja uusperheen äiti, joka on antautunut digilaitteiden ihanuuksille.